syys 2, 2022
Poimintoja ja pohdintoja kirjasta How are you, Really (J.Kutcher / Harper Collins Publishers Inc.)
Kuinka voit, oikeasti? Kysyy yrittäjä ja kirjailija Jenna Kutcher. Kirja on erittäin virkistävä, mutta myös niin täynnä asiaa, että sen olisi kenties voinut jakaa kahteen eri teokseen. Lisäksi kirja sisältää paljon esimerkkejä Kutcherin omasta elämästä, mutta en sisällyttänyt niitä tähän blogikirjoitukseen.
Kirja alkaa mielenkiintoisesta näkökulmasta. Kutcher kirjoittaa, että monet self-help oppaat antavat meille läjäpäin erilaisia vinkkejä ja neuvoja, mutta usein käy kuitenkin niin, että niistä ei silti löydy meille ratkaisuja. Miksi nämä kirjat eivät sitten toimi niin kuin niiden olettaisi toimivan? Kutcherin mielestä syy on siinä, että eri kirjoissa tarjotut ratkaisut eivät alunperinkään olleet omiasi vaan jonkun toisen omia. Siksi ne eivät sellaisenaan toimi juuri sinulle, vaan sinun tehtäväksesi tulee löytää oma totuutesi, omat ratkaisusi.
Tunteet ovat signaaleja, joita Kutcher kehottaa meitä kuuntelemaan. Hän pyytää meitä pysähtymään, keskittymään ja olemaan rehellisiä itsellemme. Hän myös varoittaa meitä tunteiden torjumisesta, sillä mikäli tunteensa torjuu, ne löytää edestään lopulta tavalla tai toisella.
Tunne tunteesi
Tunteet ovat kuin kompassi. Tunteet kertovat, miltä sinusta tuntuu. Ovatko hartiasi kenties jännittyneenä vai huomaatko purevasi jälleen kerran hampaitasi yhteen. Kutcher pohtii, että ehkä meidän ”ei-niin-kivat” hetket ovat tärkeitä juuri siksi, että ne ohjaavat meitä kohti jotain uutta, jotain muutosta. Uskalla tuntea kaikki tunteesi, sillä muuten ikääntyessäsi kannat taakkaa, joka lyhistää sinut, varoittaa Kutcher.
Moni meistä toimii elämän keskellä helposti autopilotilla ja saattaa unohtaa siinä samalla oman itsensä. Kuinka usein tulee pysähdyttyä miettimään, onko kaikki tarpeeksi hyvin? Kuinka usein tulee oikeasti mietittyä mitä todella haluaa? Miten usein syyllistymmekään siihen, että toimimme muiden odotusten mukaan?
Jos et koskaan innostu mistään, tarvitset muutosta!
Ensiksi tulee paha päivä, sitten se vaihtuu huonoksi viikoksi, jonka jälkeen puhutaankin surkeasta kuukaudesta. Mutta entä jos käykin niin, että hankala vaihe jatkuukin vuosia?
Kutcher sanoo suoraan, että jos elämä on vain alakuloa, ainoa asia mikä voi auttaa, on muutos. Meillä ei ole varmasti pulaa neuvoista, niitä tyrkytetään meille usein ja myös hyvällä tarkoituksella, mutta silti jokainen meistä on oman elämänsä portivartija. Kutcher muistuttaa, että muiden ihmisten mielipiteet voivat helposti ”halvaannuttaa” meidät, jolloin kannattaisi aina ensin kysyä itseltään mielipidettä ennen kuin kysyy sitä muilta.
Parhaat hetket tulevat siitä kun saavutamme jotain meille merkityksellistä ja kun pääsemme henkiseen flow- tilaan. Kutcher muistuttaa, että me kehitymme koko ajan ja mikään ei ole pysyvää.
Muutos on väistämätöntä, halusimme tai emme
Muutos on väistämätöntä, halusimme tai emme. Muutos myös luo helposti kaaosta, mutta sen on tarkoituskin tehdä niin, sillä sen tehtävä on aika ajoin ”ravistella perustuksiamme”. Liian usein käy niin, että pyrimme kynsin hampain pysymään paikallamme. Sinnittelemme esimerkiksi ihmissuhteissa, työpaikoissa, asunnoissa tai tietyissä identiteeteissä usein senkin jälkeen vaikka olemme huomanneet, että ne eivät enää palvele meitä. Kutcher kirjoittaa, että se on tietyllä tapaa hyvin ymmärrettävää ja inhimillistä, sillä usein ihmiset pelkäävät sijoitustensa menevän hukkaan.
Kutcher kirjoittaa myös, että kipu ja suru ovat ystäviämme, jotka ovat johdattamassa meitä oikealle polulle. Ei siis kannata hukata aikaa loputtomiin ja odottaa, että nämä tunteet menisivät itsestään ohi.
Lopuksi haluan poimia kirjasta erinomaisen kysymyksen, jonka mielestäni jokaisen olisi hyvä esittää itselleen aika ajoin:
Milloin viimeksi tunsit eläväsi täysillä?
Niinpä niin.
Vahva lukusuositus 4/5. Lisätietoa kirjasta löydät täältä.
Lisätietoa tarjoamistani terapiapalveluista löydät täältä.
maalis 26, 2022
Poimintoja kirjasta Uupumuksesta takaisin elämään (J.Mattila / Kirjapaja)
”Kaatuvathan parhaat tietokoneetkin.”
Uupumuksessa on kyse emotionaalisesta uupumuksesta, vaikka uupumuksen oireet ovat usein hyvinkin fyysisiä. Elämme valtavan informaatiomäärän keskellä, mutta silti meillä on hyvin pinnallinen näkemys uupumisen syistä. Helposti ajatellaan, että uupumus johtuu työrasituksesta, vaikka pohjimmiltaan kyse on paljon laajemmasta kokonaisuudesta. Kirjailija ja psykiatri Juhani Mattila kuvailee uupumusta sielullisuuden katoamisella. Ihminen saattaa näyttää ulospäin ihan tavalliselta, mutta hän on kuitenkin kadottanut oman itsensä. Osa tunteista ja kaipauksesta ei pääse esille.
Kun kamelin selkä katkeaa
Sairastuminen voi tavallaan tulla yhtäkkiä, sillä joku pienikin asia voi katkaista kamelin selän. Siksi uupunut ei usein ymmärrä mitä tapahtui ja miksi. Mattila luettelee erilaisia uupumuksen merkkejä, joita ovat mm. aivosumu, virta loppu, luovuus katoaa, kontaktit heikkenevät (vaikea olla vuorovaikutuksessa), eristäytyminen ärsykkeistä, olotilan vaihtelut kiihtyneestä passiivisuuteen, huolet kasaantuvat, ei jaksa huolehtia itsestään, ei kykene rentoutumaan, henkiset tarpeet eivät tyydyty. Uupunut ihminen on yleensä hyvin herkkä.
Uupumus on mielestä pois torjuttua ahdistusta ja ahdistus taas on epämääräinen hankala olo, jota vaikea hallita. Tästä syystä ihmisellä saattaa olla levoton olo eikä hän saa oikein mistään kiinni. Toisin sanoen, hän ei kykene rauhoittumaan eikä ajattelemaan selkeästi. Tämä taas johtaa helposti siihen, että hän kokeilee kaikenlaista tuloksetta. Kuntoilua, opaskirjoja, alkoholia jne.
Uupumisessa onkin kyse siitä, että ulkoinen paine kasvaa suuremmaksi kuin ihminen jaksaa kantaa. Uupuminen syntyy siitä kun minäkokemus katoaa ja ihminen alkaa toimia vain muiden ehdoilla eli ulkoapäin ohjautuvasti. Tällaiselle ihmiselle omia tunteita tärkeämmäksi tulevat muiden tunteet ja tarpeet. Samalla ihminen saattaa tulla sokeaksi omille tunteilleen ja tarpeilleen, ja jäädä tavallaan ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.
Uupunut ihminen on helppo havaita puheesta. Uupunut puhuu yleensä enimmäkseen passiivissa ja lauseissa ei ole tekijää. ”Minä” puuttuu ja koko elämä on emotionaalisesti tyhjää. Tyypillistä on, että ihmisellä on kova näyttämisen tarve eikä uskalleta kieltäytyä esimerkiksi töistä. Lisäksi herkillä ihmisillä on tarve tehdä aina parhaansa. Uupunut on vieraantunut omista toiveistaan. Hänen haluamisensa on tavallaan loppunut eikä hän ehkä osaa enää edes sanoa mitä hän haluaisi tai kaipaisi. Hän saattaa myös valheelllisesti ajatella, että pärjää yksin eikä tarvitse muilta mitään. Tällöin ihminen ei myöskään ehkä huomaa, että hän on tekemässä sielullisella tasolla itsemurhaa.
Elämä ei ole tasapainossa, jos ihminen tietää mitä muut häneltä odottavat, mutta ei tunnista mitä itse kaipaa elämältään, jotta voisi nauttia siitä. Nämä käytösmallit voivat olla jo lapsuudessa opittuja. Jos vanhemmat ovat määränneet kaiken, lapsi on joutunut olemaan sopeutuvainen. Jatkuva toisten ihmisten ehdoilla eläminen lisää piilevää vihaa ja katkeruutta.
Ethän tukahduta herkkyyttäsi
Mattila kirjoittaa, että uupumisen ongelmaa ei olisikaan jos ihminen ei yrittäisi tukahduttaa omaa herkkyyttään. Jos ihminen onnistuu luomaan yhteyden katoavaan herkkyyteensä, avaa se mahdollisuuden luovuuteen. Kun mieli alkaa elävöityä, suunta on oikea. Oikea suunta voi myös tehdä kipeää, koska silloin ihminen joutuu repimään itsensä irti vanhoista kaavoista ja menemään kohti ahdistustaan. Mattila kannustaakin siihen, että ei piilottaisi herkkyyttään. Jos tunteet ovat kadonneet, tai niitä ei ole oikein koskaan osannut tunnistaa, ne pitää etsiä. Ilman tunteita ei voi elää.
Miksi kukaan edes haluaisi hylätä aitoa itseään? Ihminen saattaa hävetä, pelätä, ujostella tai kokea avuttomuuden tunteita, mutta näitäkään tunteita ei saisi torjua, sillä muuten ei ole aito oma itsensä. Myöskään ahdistusta tunteena ei tulisi pelätä, sillä se kertoo ihmiselle sen, että hän on sielullisesti elossa. Ahdistusta kokeva ihminen ei ole sairas vaan itseasiassa emotionaalisesti terveempi kuin sellainen, joka ei koskaan koe ahdistusta.
Tiedostamattomat tunteet vaikeuttavat toipumista, kirjoittaa Mattila. Hän painottaa tunnetaitojen opettelua ja erityisesti tunteiden sanoittamista oikeilla sanoilla. Jos tuntuu vaikealta puhua jollekin läheiselle, voi tunnepuhetta harjoitella vaikka koiralle, kissalle tai viherkasville. Uupumuksesta toipuminen ei tapahdu ilman omaa ponnistelua. Puhuminen on äärimmäisen tärkeää, sillä sanat ovat diagnooseja. Mattila kirjoittaa, että sanat sisältävät suunnan ja tavoitteen. Kuten ratkaisukeskeisessä terapiassa, pyritään sanojen avulla vaihtamaan näkökulmaa. Esimerkiksi ihminen voi sanoittaa oloaan ja kertoa tuntevansa pelkoa. Tällöin lähdetään kurkkaamaan pelon toiselle puolelle, josta löytyykin rohkeus, jota kohti voidaan lähteä etenemään.
Mitä oikeasti haluat?
Mattila sanoo, että ihminen tuntee itsestään vain pienen osan, joten on tärkeä oppia kuuntelemaan miten itse puhuu, ja puhuuko koskaan mitään tunteistaan. On myös hyvä huomioida mitä elämäänsä kaipaa. Onko se kenties herkkyyttä, syvällisyyttä, romantiikkaa, intohimoa, huumoria, rohkeutta, armoa, vihaa, kiukkua jne.?
On äärimmäisen tärkeää oppia unelmoimaan, sillä ne rikastuttavat elämää ja niistä löytyy omin itse. Uupumuksesta ei kuitenkaan toivuta pelkästään unelmoimalla, sillä se on prosessi, mutta unelmat lisäävät toiveikkuutta, joilla taas on usein hyvinkin välitön vaikutus mielialaan. Mattila nostaa esiin myös sen, että ihminen haluaa kokea itsensä sankariksi, sillä tarve menestyä ja olla tähti, on voimavara.
Miten toipua uupumisesta?
Mattila kirjoittaa, että jokaisen tulee löytää omat keinonsa voimaantua. Jokainen myös toipuu omalla tavallaan ja omassa tahdissaan. Ratkaisut tapahtuvat kuitenkin aina tässä ja nyt, joten Mattila kehottaa miettimään mitä mukavaa voisit tehdä ja siirtyä ajatuksista tekoihin. Mattila myös muistuttaa, että suurin ongelma harvoin on työasiat vaan kenties jokin muu asia elämässä. Se voi olla esim epätyydyttävä parisuhde, yksinäisyys tai hankalat ihmissuhteet.
Uupunut ei koe tuntevansa läheisyyttä, mutta toipuessaan läheisyyden merkitys lisääntyy. Ajatus, että pitäisi pärjätä yksin, ei pidä paikkansa. Myötätunto on tärkeintä – ja se on kuin happea uupuneelle. Siksi uupunut tarvitseekin paljon tukea ja ymmärrystä.
Kiltti ihminen uupuu herkästi, sillä hän yrittää kaikin tavoin hallita impulssejaan. Mattila kirjoittaa myös autonomian opettelun tärkeydestä, sillä ”herkän ihmisen rajapinta on usein liian läpäisevä”. Kiltin ja herkän ihmisen on vaikea pitää kiinni omista käsityksistään jos muut ympärillä ovat vahvoja. On siis tärkeää oppia päästämään ”höyryt ulos”, ja Mattila mainitsee, että sopiva aggressiivisuus estää ihmistä alistumista toisten tahtoon kun häntä yritetään manipuloida.
Kannattaa myös opetella kysymään itseltään: Tekeekö minun todella mieli tehdä näin? Tällöin ihminen löytää omista haluistaan nousevan tahdon, ei pelkästään järkitahdon. On myös tärkeää oppia erottamaan omat tunteet toisten tunteista, opetella pitämään omat rajansa eikä kantaa kaikkia asioita omilla harteillaan.
Nähdyksi tuleminen on ihmisen perustarve
Uupumus tulee yleensä siitä, että ihminen ei saa riittävää huomiota, arvostusta ja ihailua. Kun ihminen tulee nähdyksi, se synnyttää energiaa, joka tuntuu kihelmöivänä jännityksenä. Silti näkymättömyyteen tottuneelle voi olla vaikea tulla näkyväksi, vaikka se olisikin toiveiden täyttymys.
Mattila kirjoittaa, että sielullista kärsimystämme lisää myös pitkään vallalla ollut pinnallinen kulttuuri ja oletus siitä, että pitäisi olla jatkuvasti tasaisen tyytyväinen ja onnellinen. Rohkeinta olisikin paljastaa inhimillisyytensä, sillä se on nykyään harvinaisempaa.
Ja uupumisen syy. Se on pohjimmiltaan sielullinen. Tavoitteena onkin löytää elämän merkityksellisyys ja herätä uudelleen eloon.. Muuten riskinä on, että elämä jää elämättä.
Vahva lukusuositus 5/5. Lisätietoa kirjasta täältä.
Halutessasi voit lukea lisää uupumusteemasta aiemmasta blogikirjoituksestani.
marras 22, 2021
Poimintoja kirjasta Maailman onnellisin mies (Jaku E.)
”Jaettu suru on puoli surua, jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.”
”Ihmiset kuolevat, kukatkin kuihtuvat, rauta ja teräs särkyy, mutta ystävyys säilyy.”
”Missä on elämää, siellä on toivoa.”
Eddie Jaku ei koskaan uskonut kirjoittavansa kirjaa, mutta niin vain kävi. 100-vuotiaana, vain vuotta ennen kuolemaansa, hän julkaisi kirjan elämästään ja siitä, kuinka hän selviytyi elämäänsä kohdanneista lukuisista vastoinkäymisistä ja Auschwitzin keskitysleiristä.
Jaku kirjoitti, että jos menettää moraalinsa, kadottaa itsensä. Koskaan ei saa luopua toivosta eikä koskaan ole liian myöhäistä olla ystävällinen ja kohtelias. Jaku ajatteli näin siitäkin huolimatta, että hän oli nähnyt hirvittävän määrän pahuutta. Jaku ei ollut katkera, vaikka hän ei pystynytkään ymmärtämään miten SS-joukot pystyivät leireillä murskaamaan ihmisten päitä ja sen jälkeen menemään koteihinsa syömään ja nukkumaan hyvin. Hän ei voinut käsittää Hitlerin joukkojen sadistista iloa, mutta hän oppi, että jos ihminsellä on voimakas tahto, hän pystyy säilyttämään toivonsa ja myös keho pystyy ihmeisiin. Kun ihminen kuolee, hän kuolee, mutta missä on elämää, siellä on toivoa.
Jaku kuitenkin jäi holokaustista ihmeen kaupalla henkiin. 75 vuotta sitten hän ei olisi koskaan uskonut, että hänellä olisi vielä joku päivä lapsia ja perhe, mutta niin kuitenkin kävi. Jaku kirjoitti, että ihmeitä tapahtuu aina vaikka näyttäisi kuinka synkältä. Hän painotti, että ihmeitä voi myös saada tapahtumaan. Jakulle suurin ihme oli kuitenkin se, että hän oli elossa ja hän sai kokea vielä suurta onnea elämässään.
Rakkaus oli Jakulle suurin voima. Elämän kurssi muuttui täysin kun hän tapasi naisen nimeltä Flore ja rakastui häneen ensi silmäyksellä. Jaku kertoi kuinka hän oli hyvin sulkeutunut niistä kaikista kauheuksista aina siihen asti kunnes hänestä tuli isä. Hän kertoi koskettavan kauniisti kuinka hänen sydämensä korjaantui siitä hetkestä ja hänestä tuli parempi ihminen. Hän myös mainitsi, että ihmisen tulisi tyytyä siihen mitä hänellä on, sillä kateus sairastuttaa. Hän kirjoittikin, että onni ei putoa taivaalta vaan onni tulee sisältä.
Kaikesta huolimatta onnellinen
Paras kosto on olla maailman onnellisin mies, kirjoitti Jaku. Natseille juutalaiset eivät olleet ihmisiä ja heitä kohdeltiinkin ”juutalaiskoirina”. Hän ei voinut vuosiin puhua holokaustista kenellekään. Hän pohti, että jos menettää lähes kaikki rakkaimmat ihmisensä, miten ihmeessä siitä voisi puhua. Hän mietti mihin tätä kaikkea kärsimystä tarvittiin. Yhden mielipuolen vuoksi, syyttä suotta. Hän myös mietti miksi juuri hän jäi henkiin ja ensin hän ajattelikin, että ehkä Jumala oli valinnut väärät ihmiset. Myöhemmin hän kuitenkin ymmärsi, että hänen tehtävänsä oli puhua tästä kaikesta. Niinpä hän perusti yhdistyksen 20 muun selviytyneen kanssa ja päätti aloittaa puhumisen (Holocaust Survivors in Australia).
Jaku kirjoitti, että niin kauan kuin sydämessäni olisi pelkoa ja kipua, en olisi todella vapaa. Hän ajatteli, että lapset eivät hyödy siitä, että heitä opettaa pelkäämään, joten hän halusi jakaa enemmän toivoaan kuin tuskaansa. Hän ei halunnut lannistaa ketään kielteisellä ajattelulla. Jakulle perhe oli kaikki kaikessa. Niissä hän näki itsensä ja rakkauden. Siksi hän painotti sitä, että ystävällisyys ja jalous ovat aina tärkeämpiä kuin raha. Hänellä oli sanonta: ”Olkoon sinulla rakkautta vaikka muille jakaa, terveyttä tehdä töitä olan takaa ja hyvien ystävien joukko vakaa.”
On ymmärrettävää, että Jaku ei pystynyt koskaan antamaan anteeksi holokaustin hirveyksiä. Hän pystyi siitäkin huolimatta elämään onnellista elämää, sillä hän sanoi että vaikka elämä ei ole aina onnellista, olet silti onnekas kun olet elossa.
Lisätietoa kirjasta löydät täältä.
Lisää blogikirjoituksiani löydät täältä.
elo 20, 2021
”Väkivalta on ongelma, ei ratkaisu.”
”Lähisuhdeväkivalta ei ole asianosaisten yksityisasia, siihen saa ja pitää puuttua.”
”Pahoinpitely yksityiselläkin paikalla on virallisen syytteen alainen rikos.”
Kirjareferaatti/kirja-arvostelu kirjasta Väkivallasta turvallisuuteen (Ahola & Ahola)
Tapani Aholan ja hänen tyttärensä Maiju Aholan kirjoittama kirja pistää hiljaiseksi, sillä se käsittelee arkaa ja usein niin vaiettua aihetta kuin lähisuhdeväkivalta. Kirja sisältää työkaluja lähisuhdeväkivallasta kärsivien kanssa työskentelyyn. Aholat painottavat kirjassaan, että lähisuhdeväkivaltakeskustelussa tulee aina olla kaksi päätavoitetta: tehdystä väkivallanteosta on aina kannettava vastuu ja on huolehdittava turvallisuuden palauttamisesta ja säilymisestä. Kirjassa esitellään myös Aholan ja Hirvihuhdan kehittelemät vastuun portaat, joita ovat myöntäminen, ymmärtäminen, anteeksipyyntö, sovittaminen, lupaaminen ja vastuuntunto. Nämä portaat ovat hyvä työkalu eritoten kun työskennellään tekijän kanssa.
Pelko ja häpeä
Väkivallan kohteen on usein pelon ja häpeän takia vaikea ottaa asia puheeksi. Siksi meidän kaikkien on tehtävä selväksi, että väkivallan käyttäminen on aina väärin. Turvapaikan löytyminen väkivaltaa pelkäävälle tai sen kohteeksi joutuneelle on ensisijaisen tärkeää, sillä jo pelkästään väkivallalla uhkailu on väkivaltaa. Kaikkein tärkeintä on siis saada väkivallan uhka tai jo alkanut väkivaltakierre katkaistua mahdollisimman pian, sillä väkivalta ei yleensä lopu itsestään vaan jopa pahenee ajan kanssa. Turvallisuuden palauttaminen on tässä avainasemassa ja kirjassa pohditaankin asioita, joita kohde (uhri) voi tehdä, joita tekijä voi tehdä ja mitä ympäristö eli lähiomaiset ja ystävät voivat tehdä. Aholat mainitsevat, että jokaisesta perheestä löytyy voimavaroja ja vahvuuksia, jotka ovat perheen turvallisuutta rakentavia tekijöitä.
Väkivallan kielteiset seuraukset
Miksi lähisuhdeväkivaltaa sitten on yhä niin paljon? Kirjassa mainitaan, että väkivaltaa lähisuhteessa on käyttävät ihmiset eivät usein itse ymmärrä, miten vakavasta asiasta on kyse eivätkä aina tiedä, että kyseessä on rikos. Moni ei myöskään tule ajatelleeksi, miten paljon kielteisiä seuraamuksia väkivallasta on. On myös tärkeää huomata, että väkivaltainen ihminen ei ole ehkä koskaan oppinut toimimaan ristiriitatilanteissa väkivallattomasti, joten siitä poisoppiminen vaatisi uusien taitojen omaksumista uuden asenteen ja arvojen lisäksi. Vanhemmat toimivat valitettavan usein esimerkkinä ja jos lapset näkevät, että ongelmia ratkotaan väkivallan avulla, lapsi saattaa oppia että väkivalta on keino selvittää ristiriitatilanteita. Jokainen on kuitenkin (onneksi) yksilö ja kirjassakin painotetaan, että on hyvä muistaa, että valtaosa väkivaltaisessa perheessä kasvaneistä, ei aikuisena ole väkivaltaisia.
Miten luottamus voisi palautua?
”Tärkeää on huomata, että kunnollisen sovituksen tulee vaatia tekijältä riittävästi vaivannäköä ja vääryyden kohteeksi joutunut henkilö pääsee määrittämään sitä, mikä on oikeudenmukainen ja riittävä sovitus ja hyvitys suhteessa koettuun vääryyteen.” (Ahola&Ahola, 2016). Haluan kuitenkin hieman kyseenalaistaa tätä kirjan kohtaa, sillä minun on vaikea nähdä miten jo tehdyt kauheudet voisi mitenkään hyvittää uhreille muuten kuin ajan kanssa? Jos toista ihmistä ”vaaditaan” hyvittämään tekonsa, onko se silloin aitoa ja vilpitöntä? Tuottaako se halutun lopputuloksen? Sama pätee mielestäni anteeksipyyntöön. Näkisin, että ainoastaan jos anteeksipyytäjä vilpittömästi haluaa yrittää hyvittää tekojaan, silloin voisi kysyä uhreilta sopisiko heille tällainen hyvittely. Myös sen lupaaminen, että ei koskaan tekisi samaa vääryyttä uudelleen, sitä ei mielestäni voi uskottavasti vannoa toisille. Sen päätöksen voi tehdä vain jokainen itsessään ja tulevaisuus sitten näyttää muille, onko tekijä lupauksensa arvoinen. Mitkään sanat, hyvittelyt, vakuuttelut ja sopimukset eivät auta jos näyttö on toista. Luottamus palautuu vain ajan kanssa, eikä sitä prosessia voi mielestäni nopeuttaa.
Turvallisuuden palauttaminen on prio 1
Uskaltaako väkivaltaiseen parisuhteeseen sitten jäädä? Uskaltaako edes siinä tapauksessa, että puoliso sitoutuu terapiaan, myöntää tekonsa ja pyrkii sovittelemaan? Mitä jos hän alkoholistin tapaan jossain vaiheessa ”retkahtaakin” takaisin väkivaltaisuuteen? Onko järkevää riskeerata omaa ja läheistensä turvallisuutta, vaikka väkivallan tekijä lupaisi ja yrittäisi hyvitellä miten tahansa? Summa summarum, valinnoissa on aina syytä punnita, mitkä toimenpiteet ovat turvallisia kaikkien osapuolien kannalta. Vastuun ottaminen väkivaltaisuudesta ja tehdystä väärin teosta on kuitenkin kanssa ihmisille merkki myönteisestä muutoksesta kohti turvallisuuden palauttamista.
Kirjassa painotetaan useasti sitä, että turvallisuus pitää asettaa tavoitteeksi. Riittävä turvallisuuden taso on kuitenkin subjektiivinen kokemus ja täysin riskitöntä ja turvallista elämää ei pysty kukaan saavuttamaan. Tärkeintä on kuitenkin saada riittävä turvallisuuden taso, valmiutta toimia uhkaavissa tilanteissa ja oppia hakemaan apua ajoissa.
Väkivalta jättää ihmiseen syvät arvet. Vaikka väkivalta olisi loppunut, sen vaikutukset jatkuvat usein pitkään ja uhri voi kärsiä pitkään peloista ja turvattomuudesta. Onneksi kaikesta huolimatta, elämässä on myös paljon hyvää. Ja toivoa, sitä on aina.
Mikäli huomaat, että joku läheisesi kokee tai saattaa kokea lähisuhdeväkivaltaa, jo yksikin kysymys voi pelastaa: ”Olen huolissani sinusta. Miten toivoisit minun auttavan sinua?”
Lisätietoja kirjasta täällä.
Lisätietoja terapiapalveluistani löydät täältä.
huhti 15, 2021
Poimintoja ja pohdintoja kirjasta Voimana toivo (M. Kallio)
Sain vihdoin ja viimein luettua Maaret Kallion kirjan Voimana toivo. Minun on pitänyt lukea se jo pidemmän aikaa, mutta jostain syystä aina joku muu kirja on kiilannut eteen. Harmittaa, että en ole aiemmin lukenut kirjaa, sillä se on aivan fantastinen teos. Kirja julkaistiin maaliskuussa 2020. Ihan kuin se olisi ollut etiäinen siitä, että tarvitsemme pian toivoa enemmän kuin pitkiin aikoihin, juuri koronapandemian kynnyksellä.
Kirja kertoo nimensä mukaisesti toivosta, mutta myös elämään kuuluvasta toivottomuudesta, vastoinkäymisistä ja surusta. Kallio kirjoittaa vaikeistakin teemoista lempeästi ja suurella viisaudella. Kirja on vahvasti elämänmakuinen ja siitä huokuu Kallion vankka ammattitaito, mutta myös hänen persoonansa ja tapansa ajatella elämästä. Kirja tuo toivoa lukijalleen ja auttaa ymmärtämään mistä elämässä ehkä oikeastaan onkin kysymys.
Kallio painottaa kirjassaan useaan otteeseen, että vaikka elämä voi näyttää musertavalta ja mahdottomalta, tunteet ovat aina ohimeneviä eikä saisi koskaan mennä siihen ansaan, että tunne olisi pysyvä ja kestäisi lopun elämää. Kallio muistuttaa, että kaikkia tunteita voi myös sallivasti kokea eikä niissä tarvitse aina toimia. Vastoinkäymiset kuuluvat elämään siinä missä hyvätkin asiat. Toivo on kuitenkin mahdollisuus tavoitella jotain hyvää.
Kirjassa mainitaan myös muutamaan kertaan ehkä yksi tärkeimmistä asioista: ihmistä ei ole luotu olemaan täysin yksin, sillä ihminen on laumaeläin.
Ihminen ei toivu yksin. Toistan, ihminen ei toivu yksin.
Kallio puhuu myös tärkeästä asiasta eli jaetusta toivottomuudesta ja siitä miten se luo toivoa, sekä miten toivoa ei saisi koskaan tuputtaa. Myös nykypäivänä vahvasti vallalla oleva ajatus jatkuvasta pärjäämisestä vääristää tilannetta. Kaikki ei ole aina vain itsestä kiinni ja koskaan ei voi tietää milloin on itsekin avun tarpeessa. Onneksi hyvää voi joka tilanteessa vahvistaa pienin, toistuvin teoin.
Toivo on aavistus hyvästä, ja tämä kirja totisesti luo toivoa.
Kiitos Maaret Kallio.
Terapiapalveluistani lisää täällä.
