+358 45 7872 8840 highhopeshelsinki@gmail.com
Toiveet ja unelmat

Toiveet ja unelmat

Sain vihdoin luettua Maaret Kallion kirjan Voimana toivo. Minun on pitänyt lukea se jo pidemmän aikaa, mutta jostain syystä aina joku muu kirja on kiilannut eteen. Harmittaa, että en ole aiemmin lukenut kirjaa, sillä se on aivan fantastinen. Kirja julkaistiin maaliskuussa 2020. Ihan kuin se olisi ollut etiäinen siitä, että tarvitsemme pian toivoa enemmän kuin pitkiin aikoihin, juuri koronapandemian kynnyksellä.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti toivosta, mutta myös elämään kuuluvasta toivottomuudesta, vastoinkäymisistä ja surusta. Kallio kirjoittaa vaikeistakin teemoista lempeästi ja suurella viisaudella. Kirja on vahvasti elämänmakuinen ja siitä huokuu Kallion vankka ammattitaito, mutta myös hänen persoonansa ja tapansa ajatella elämästä. Kirja tuo toivoa lukijalleen ja auttaa ymmärtämään mistä elämässä ehkä oikeastaan onkin kysymys.

Kallio painottaa kirjassaan useaan otteeseen, että vaikka elämä voi näyttää musertavalta ja mahdottomalta, tunteet ovat aina ohimeneviä eikä saisi koskaan mennä siihen ansaan, että tunne olisi pysyvä ja kestäisi lopun elämää. Kallio muistuttaa, että kaikkia tunteita voi myös sallivasti kokea eikä niissä tarvitse aina toimia. Vastoinkäymiset kuuluvat elämään siinä missä hyvätkin asiat. Toivo on kuitenkin mahdollisuus tavoitella jotain hyvää.
Kirjassa mainitaan myös muutamaan kertaan ehkä yksi tärkeimmistä asioista: ihmistä ei ole luotu olemaan täysin yksin, sillä ihminen on laumaeläin.
Ihminen ei toivu yksin. Toistan, ihminen ei toivu yksin.

Kallio puhuu myös tärkeästä asiasta eli jaetusta toivottomuudesta ja siitä miten se luo toivoa, sekä miten toivoa ei saisi koskaan tuputtaa. Myös nykypäivänä vahvasti vallalla oleva ajatus jatkuvasta pärjäämisestä vääristää tilannetta. Kaikki ei ole aina vain itsestä kiinni ja koskaan ei voi tietää milloin on itsekin avun tarpeessa. Onneksi hyvää voi joka tilanteessa vahvistaa pienin, toistuvin teoin.

Toivo on aavistus hyvästä, ja tämä kirja totisesti luo toivoa.
Kiitos Maaret Kallio.

Tautiluokitukset terapeuttisen työn näkökulmasta

Tautiluokitukset terapeuttisen työn näkökulmasta

Mielen terveys ei ole pelkkää mielen hyvinvointia tai elämää ilman ongelmia. Suru ja pettymykset, pelot ja ahdistuneisuus ovat osa jokaisen elämää. Kyse on kuitenkin ongelmasta vasta kun oireet haittaavat toimintakykyä, aiheuttavat pidempikestoista kärsimystä ja hankaloittavat ihmissuhteita.

Ihminen on tunteva ja tunnetilat vaikuttavat myös elimistöön luoden erilaisia somaattisia oireita. Mielen vointi heijastuu koko ihmiseen. Tutkimusten mukaan joka viides suomalainen sairastaa jotakin mielenterveyden häiriötä. Onneksi vakavista ja pitkäkestoisistakin psykiatrisista sairauksista voi parantua. Mielenterveyden häiriöiden luokittelussa käytetään lääketieteelliseen tietoon perustuvia diagnooseja. Diagnoosi on pohjana hoidolle ja diagnoosin perusteella aloitetaan sekä kohdennetaan potilaan yksilöllinen hoito. Diagnoosi on myös edellytyksenä yhteiskunnan tukemalle psykoterapialle.

Terapeuttisen työn kannalta on tietenkin tärkeää tietää asiakkaiden mahdolliset diagnoosit, sillä diagnoosi voi kertoa paljon asiakkaan oirehtimisesta. Diagnoosi auttaa tarvittaessa myös terapeuttia ohjaamaan asiakasta eteenpäin oikeanlaisen hoidon piiriin. Diagnoosi on myös usein helpotus asiakkaalle itselleen kun hän saa selvyyden oireisiinsa, mutta sen ei pitäisi kuitenkaan olla asiakasta täysin määrittävä tekijä, sillä ihminen on myös paljon muuta kuin diagnoosinsa. Ehkä asiakkaista voisi jopa olla virkistävää jos terapeutti kohtaa asiakkaan ilman ennakkokäsityksiä, antamatta liikaa painoarvoa diagnoosille vaan kuuntelemalla mitä asiakkaalla on sanottavanaan. Tietyllä tavalla se voisi olla uskallusta katsoa ”laatikon ulkopuolelle”, ja yrittää nähdä niitä positiivisten muutosten mahdollisuuksia ilman, että diagnoosin annettaisiin rajoittaa ja rajata ajattelua liikaa (poislukien vakavat välitöntä psykiatrista hoitoa vaativat psykoottiset diagnoosit).

Nykyään mielenterveyteen liittyvät asiat ovat jo hyvin ymmärrettyjä ja ihan tavallisiakin. On hienoa huomata, että esimerkiksi nuoret ovat paljon valveutuneempia mielenterveyteen liittyvistä asioista kuin vielä jokunen vuosikymmen taaksepäin. Kuitenkin välillä tulee olo, että jatkuva tietomäärän lisääntyminen ja tietynlainen kulttuurillinen muutos on myös lisännyt nuorten ahdistusta, tai ainakin tuonut sen näkyvämmäksi. Yhä nuoremmilla on ahdistusta, stressiä ja masennusta, ja olisi mielenkiintoista tietää mikä kaikki siihen loppujen lopuksi vaikuttaa. Korona-aika on varmasti tuonut siihen oman lisänsä, mutta jo ennen koronaa tämä ilmiö oli havaittavissa.

Mielen sairaudet ovat kuitenkin tosiasia ja ne eivät parane vain tahdonvoimalla tai ryhdistäytymällä. Myös tämän vuoksi diagnoosit ovat todella tärkeitä, jotta potilas osataan ohjata oikean avun pariin. Terapeutin on tärkeää ymmärtää eri tautiluokitusten merkitys ja diagnoosien mahdollinen vaikutus asiakastyöhön. Monilla diagnoosin saaneilla asiakkailla on myös erilaisia lääkityksiä, joista terapeutin olisi hyvä olla tietoinen. Kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin saada hyvä, luottamuksellinen yhteys asiakkaaseen ja nähdä diagnoosien ja mahdollisten ongelmien lisäksi myös niitä hyviä ja positiivisia puolia – ja erityisesti juuri niitä. Vakavimmistakin psyykkisistä häiriöistä kärsivä voi silti elää hyvää elämää.

On vain toivottomia hetkiä, ei toivottomia ihmisiä.

Paha päivä ei jatku ikuisesti

Paha päivä ei jatku ikuisesti

Kirjallisuusraportti kirjasta Pieni Askel (Yvonne Dolan)

”When life is hard, you have to change.” – Change, Blind Melon

”Stay with me, let’s just breathe” – Just Breathe, Pearl Jam

Selvitä kuka olet riippumatta kaikista ihmissuhteistasi ja alat voida paremmin.

Näin kirjoittaa psykoterapeutti Yvonne Dolan, jonka teos Pieni Askel sisältää paljon erinomaisia konkreettisia vinkkejä ja harjoituksia kaikille, jotka ovat kokeneet elämässään jotain traumaattista tai jotka työskentelevät traumatisoituneiden ihmisten auttamiseksi.

Dolan kirjoittaa siitä kuinka traumaattisen kokemuksen jälkeen ihminen on aluksi uhri. Siihen liittyy yleensä voimakkaita tunteita kuten surua ja vihaa. Uhrivaihe on tärkeä eikä voimakkaita tunteita kannata pelästyä tai torjua, sillä silloin ihminen ymmärtää joutuneensa uhriksi.

Uhrin viittaa ei kuitenkaan kannata kantaa liian pitkään, sillä jos näkee itsensä jatkuvasti vain uhrina, se johtaa lopulta avuttomuuden ja epätoivon tunteisiin ja passiivisuuteen.

Uhrivaiheen jälkeen ihmisestä tulee selviytyjä, jolla on on palautunut kyky toimia tuottavasti jokapäiväisessä elämässä. Moni trauman kokenut pitää itseään selviytyjänä, mutta Dolan varoittaa jäämästä selviytyjävaiheeseen loppuelämäksi. Hän rohkaisee suuntaamaan kohti Autenttista Itseä, joka on vaihe, jossa ihminen alkaa elää. Silloin ihminen ei elä enää vain suhteessa pahoihin asioihin, joista hän selvisi, vaan suhteessa nykyhetkeen ja tulevaisuuden toiveisiin. Tämä jos mikä on ratkaisukeskeistä ajattelua, jossa ongelmien ja elämän eteen tuomien haasteiden ei anneta määritellä ihmistä kokonaan vaan etsitään niitä pieniä askelia, joilla päästään lopulta nauttimaan elämästä täysillä.

On äärimmäisen tärkeää oppia tuntemaan itsensä ja sitä kautta oppia myös lohduttamaan itse itseään. Kun selvität kuka olet riippumatta kaikista ihmissuhteistasi, alat voida paremmin. Dolan mainitsee kirjassaan myös erinomaisen pointin: Jos kärsit kyvyttömyydestä rakastaa ja arvostaa itseäsi, olet yhtä kyvytön täysin rakastamaan toista ihmistä.

Dolan kirjoittaa siitä miten eriytyminen on asteittainen kehitysprosessi, joka voi olla hyvinkin koko elämän mittainen prosessi. Kuitenkin mitä eriytyneimpiä meistä tulee, sitä paremmin kykenemme ”pysymään kasassa” elämän haasteiden edessä, ja käsittelemään sekä lopulta voittamaan sen väistämättömän ahdistuksen, joka liittyy stressaaviin elämän tapahtumiin.

Ei ole varmaankaan olemassa ketään aikuista, joka ei olisi elämänsä aikana koskaan kokenut emotionaalisesti synkkää jaksoa. Dolan kirjoittaakin, että toivottomuuden ajoittainen kokeminen ei ole merkki epäonnistumisesta ja että alakulo kuuluu elämään silloin tällöin. Ne pitää vain nähdä ohimenevinä eikä pysyvinä tiloina ja ne menevät usein vähitellen ohi kun jatkaa jokapäiväistä elämää.

Dolan nostaa kirjassaan esille yksinkertaisen, mutta niin tärkeän asian: itsestään huolehtimisen. Listaan tähän muutamia Dolanin mainitsemia hyviä keinoja:

  • Syö kunnon ateria
  • Lepää vähän
  • Ota kylpy (on vain harvoja ongelmia jotka eivät tule paremmiksi kuuman kylvyn ja hyvien yöunien avulla)
  • Pidä tauko
  • Harrasta liikuntaa
  • Mene hierontaan
  • Käy lääkärin tutkimuksessa

Muista että mikään, olkoonpa se paha päivä tai yö tai järkyttävä tapahtuma, ei jatku ikuisesti. Muutos on väistämätön ja ennemmin tai myöhemmin tämäkin menee ohitse.

Toivon pilkahduksia

Toivon pilkahduksia

Kirjallisuusraportti kirjasta Elämästä on kysymys – Itsemurhakriisin ratkaisukeskeinen hoito (Heather Fiske)

Meillä on teelehdiltä opittavaa. Niiden todellinen arvo pääsee esiin vasta kun ne joutuvat kuumaan veteen.” – Tuntematon

Kaikki on hyvin, riippumatta siitä miten kaikki on.” – Saku Tuominen

Elämästä on kysymys. Siitä on kysymys aivan kaikessa. Mitä tahansa elämässä tapahtuukin, katse pitäisi saada käännettyä aina toivoa kohti. Sillä toivoa on, ainakin toivon pilkahduksia, ja niihin pitää tarttua, erityisesti juuri niinä kaikkein synkimpinä hetkinä.

Heather Fisken kirjaa ei ollut helppo lukea. Itsetuhoisuus ja itsemurha eivät ole aiheina siitä helpoimmasta päästä. Tuntui, että kirjaa joutui lukemaan vain muutama sivu kerrallaan ja pitämään välissä taukoja. Kirja sisältää mielettömän määrän hyödyllistä informaatiota ja on erinomainen opas kaikille, jotka työskentelevät auttamistyössä.

Jos tapaa työssään itsetuhoisen asiakkaan, mikä tahansa keskustelu saattaa olla tilaisuutemme vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Itsetuhoinen ihminen kokee usein, ettei kuulu joukkoon ja että on vain taakkana muille. Fiske kirjoittaa, että itsemurhasta kysyminen ei tutkimusten mukaan lisää ihmisten itsemurhariskiä ja eikä avun piiriin ohjaamista kannata epäröidä.

Fiske on kansainvälisesti arvostettu itsemurhien ehkäisemisen asiantuntija ja hän uskoo vahvasti itsemurhakriisin ratkaisukeskeiseen hoitoon. Ratkaisukeskeinen terapia auttaa pohtimaan paremman tulevaisuuden mahdollisuutta, aktivoi asiakkaan omia voimavaroja ja etsii sekä vahvistaa syitä elää. Pelkkä toivo kuitenkaan ei riitä, sillä ihmisen pitää myös tehdä itse jotakin. Fiske mainitseekin, että asiakkaalla on usein piilossa olevia voimavaroja ja ne löytyvät kun keskitytään siihen mikä asiakkaalle on tärkeää ja merkityksellistä. Merkityksen kokeminen ja tyytyväisyys elämään ehkäisevät tehokkaasti itsemurha-ajatuksia.

Fiske kirjoittaa myös yhdestä hyvin tärkeästä asiasta – tietoisesta läsnäolosta.
Terapeutilla tulisi aina olla ei-tietävä asennoituminen asiakkaaseen. Se on oikeastaan yksi ratkaisukeskeisen terapian tärkeimmistä asioista. On myös todella tärkeää kuulla asiakkaan tarina ja asiakkaalle on tultava tunne, että hän on tullut kuulluksi. Henkilö, joka kamppailee itsemurha-ajatusten kanssa, yrittää ratkaista ongelmaa. Tästä syystä onkin tärkeää, että terapeutti arvostaa hänen tilanteensa haastavuutta. Terapeutti on rinnalla kulkija, joka auttaa asiakasta löytämään vastaukset ja auttaa selvittämään kuinka tehdä elämästä elämisen arvoista ja löytää parempia selviytymiskeinoja kuin itsemurha. Myös narratiivia on mahdollista muuttaa. Huono tarina voidaan aina kirjoittaa uudelleen ja paremmaksi, näkökulmaa vaihtamalla. Fiske kirjoittaa, että tarinaa voi myös ajatella elokuvana, jolloin voidaan miettiä mitä tapahtuu kun ongelma on jäänyt taakse.

Paras itsetuhoiselta käyttäytymiseltä suojaava tekijä on joukkoon kuulumisen tunne. Fiske kirjoittaa myös siitä, että hoitoon sitoudutaan yleensä paremmin kun lähiverkosto saadaan mukaan. Tällöin terapeutti saa myös käyttöönsä enemmän tietoa ja paremman kokonaiskuvan. Lisäksi lähipiiri ymmärtää heti miten vakavasta asiasta on kyse ja että hoitoon hakeutuminen on aina merkki vahvuudesta, ei koskaan heikkoudesta.
On myös tutkittu, että yhteisön yhteenkuuluvuuden tunne suojaa sen jäseniä itsemurhalta.

Kun ihminen on kriisissä, emme voi ratkoa kriisiä hänen puolestaan, mutta voimme antaa hänelle aikaamme. Terapeutin oma toiveikkuus ja toivoa herättävä olemus ovat tärkeitä ominaisuuksia. Terapeutti ei voi pelastaa itsemurhaa hautovia ihmisiä, mutta terapeutti voi herättää toiveikkuutta, olla myötätuntoinen kanssa kulkija ja auttaa asiakasta kohti muutoksen tietä. Terapeutin ei pidä kuitenkaan kantaa vastuuta asiakkaan muuttumisesta vaan luoda uskoa, että jotain hyvää tulee vielä tapahtumaan.

Oikeus olla onnellinen

Oikeus olla onnellinen

Kirjallisuusraportti kirjasta Avoimet suhteet (Mirja Hämäläinen)

”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäkööt ensimmäisen kiven.” – Jeesus

Mirja Hämäläisen kirja Avoimet suhteet käsittelee erilaisia suhdemuotoja raikkaalla ja avoimen pohdiskelevalla tavalla. Voisi sanoa, että kirja on ihmissuhdeanargistinen teos, sillä se haastaa ajattelemaan laatikon ulkopuolelta, normeista vapaana. Hämäläinen ei tuputa mitään, mutta rohkaisee jokaista pohtimaan omia valintojaan ja toimintatapojaan. Jos omat ihmissuhdearvot ovat epäselvät tai ei ole ehkä koskaan miettinyt omia odotuksiaan tai rajojaan , tämä kirja auttaa varmasti niiden kartoittamisessa.

Hämäläinen puhuu kirjassaan yleisesti vallitsevasta monogamianormista. Kärjistäen sanottuna se tarkoittaa, että ihmisen ei tulisi onnellisessa suhteessa haluta ketään muuta ja pienetkin virheet voivat johtaa vakaviin kriiseihin. ”Pirulle ei pidä antaa pikkusormea”, kuten Hämäläinen asiaa kuvailee.

Monogamianormi on tietyllä tapaa oletusarvo, joka saattaa olla aikansa elänyt. Moni pitkissä suhteissa elänyt tietää, että ihmiset voivat muuttua ja usein ajatellaan, että pitää erota, jotta voi elää omanlaistaan elämää. Hämäläinen puhuu heteroseksismistä ja siitä miten sitä on kaikkialla: meille määritellään ulkoapäin millainen rakkaus on todellista ja miten meidän pitäisi elää. Hämäläinen kirjoittaakin, että jos ei seuraa normeja, monet saattavat kyseenalaistaa valintasi ja ihmissuhteesi.

Mikä sitten estää elämästä omien normien mukaisesti? Usein pelko johdattaa ja määrittelee suhteet, mutta sen ei tarvitsisi olla niin. Hämäläinen kirjoittaa myös siitä miten muiden vaihtoehtojen näkymättömäksi tekeminen on vallankäytön muoto. Onko se oikein, että vain tietynlainen parisuhde esitetään oikeanlaiseksi ja muita vaihtoehtoja paremmaksi tavaksi elää?

Hämäläinen mainitsee kirjassaan myös hyvin tunnistettavan tilanteen. Jos joku paljastaa olevansa avoimessa suhteessa, tätä ihmistä pidetään helposti epäkypsänä tai keskenkasvusena. Ajatellaan, että kyseessä on joku ohimenevä vaihe. Hämäläinen mainitsee kirjassa psykoterapeutti Esther Perelin, joka on puhunut siitä kuinka täysin monogaminen suhde on naiivi haavekuva, sillä monogamia ei takaa pysyvyyttä ja sitoutumista. Oikeastaan juuri monogamia synnyttää mustasukkaisuutta, vaikka ajatellaan että se suojaisi mustasukkaisuudelta.

Toisaalta yhtä lailla avoimissa suhteissa on mustasukkaisuutta. Mustasukkaisuudessa on kyse menettämisen pelosta, siitä että suhde päättyy. Mustasukkainen haluaa omistaa toisen ihmisen ja pitää hänet kontrollissa. Pelkoon perustuva parisuhde on kuitenkin hyvin raskas ja siinä on kyse enemmän omistushalusta kuin aidosta rakkaudesta. Toisen omistamisen harhalla yritetään hallita oma pelkoja. Mustasukkaisuus viestii aina jostain tarpeesta ja sisäisestä konfliktista, jonka ratkaisemiseen voi joskus tarvita terapiaa.

Hämäläinen nostaa kirjassaan esiin termin myötäilo. Se tarkoittaa iloa toisen ilosta ja sitä voi halutessaan oppia. Myötäilo ei poista mustasukkaisuutta kokonaan, mutta se voi auttaa mustasukkaisuuden hallinnassa.

Avoimet suhteet on tietynlainen kattokäsite, jonka alla on monenlaisia erilaisia käsitteitä, joita en lähde tässä yhteydessä tarkemmin luettelemaan. Jos ihminen elää jossain avoimen suhteen muodossa monogamianormin ulkopuolella, hän elää niin sanotusti normien vastaista elämää. Normien vastainen elämä voi olla samaan aikaan hyvin vapauttavaa mutta myös raskasta. Vaikka elämme suhteellisen etuoikeutetussa ja arvoliberaalissa yhteiskunnassa, erilaisuus harvoin saa ulkoapäin riittävästi tukea. Lisäksi kulttuurissamme arvostetaan edelleen vahvasti pitkiä parisuhteita ja saattaa aiheuttaa häpeää ja pelkoa jos ei mahdu tähän tietynlaiseen muottiin. Hämäläinen kirjoittaakin tästä, että elämme moninaisuuden keskellä ja aikamme on vapaamielistä, mutta emme ole yhteiskunnallisesti lähelläkään sitä, että ihminen voisi valita oman suhdetyyppinsä vapaasti.

”Ei noin voi tehdä!”. Miksi ei? Kaikki ihmiset ovat erilaisia erilaisten taipumuksiemme ja tarpeidemme kanssa ja kaikissa suhteissa on ihmisiä, siksi ne eivät ole koskaan täydellisiä. Hyvä kysymys onkin, että millaisia sitoumuksia ja tunteita vaaditaan, jotta rakkaus olisi todellista?

Pelko – aivoihin koodattu ominaisuus

Pelko – aivoihin koodattu ominaisuus

Kirjallisuusraportti kirjasta Perhosia vatsassa (Ben Furman)

”Joka neljäs ihminen kärsii jossain elämänsä vaiheessa ahdistushäiriöstä.”

Mitä pelot oikein ovat? Psykiatri ja psykoterapeutti Ben Furmanin mukaan pelot voidaan jakaa viiteen ryhmään; spesifeihin pelkoihin, sosiaalisten tilanteiden pelkoihin, paniikkikohtauksiin, pakko-oireisiin ja muihin ahdistushäiriöihin. Furmanin kirja Perhosia vatsassa ei ole pelkästään informatiivinen teos pelosta ja ahdistuksesta, vaan erinomainen opas erilaisten ahdistushäiriöiden eli pelkohäiriöiden hoitoon.

Maailma on pelottava ja vaarallinen paikka, mutta suurin osa meistä oppii elämään näiden pelkojen kanssa jo lapsena. Furman kirjoittaa, että pelko on aivoihin koodattu ominaisuus, joka suojelee ihmistä vaaroilta. Ahdistushäiriöisen ihmisen aivot ovat tavallista herkemmät pelolle ja varoittavat tilanteissa, joissa todellista vaaraa ei ole tai se on ylimitoitettu. Ahdistushäiriöitä hoidetaan usein lääkkeillä, mutta samalla ihmisiä tulisi opettaa hallitsemaan omaa ahdistustaan. Furman kuvaileekin lääkitystä kainalosauvoiksi, jotka eivät varsinaisesti paranna, mutta vähentävät ahdistusta sen verran, että ihminen pystyy työstämään omia pelkojaan paremmin.

Yleisesti ottaen ihmiset eivät ole kovinkaan motivoituneita pääsemään peloistaan ellei sille ole todella pakottavaa tarvetta. Peloista pääseminen vaatii harjoittelua, esimerkiksi mielikuvaharjoittelua, missä kauhukuvat korvataan hiljalleen neutraaleilla tai positiivisilla mielikuvilla. On hyvä tiedostaa, ettei pelko poistu pakottamalla vaan opettamalla. Pakottaminen voi jopa pahentaa pelkoa. Siksi esimerkiksi uimista pelkäävää ei kannata pakottaa heti ”syvään päähän” vaan altistetaan ja totutellaan veteen pikku hiljaa. Erilaiset kognitiiviset menetelmät toimivat erittäin hyvin pelon käsittelyssä.

Moni sosiaalisten tilanteiden peloista eli ”kahvikuppineuroosista” kärsivä pelkää ehkä eniten sitä, että muut ihmiset huomaavat pelon. Furman kuvaa sitä munaamisen peloksi. Monesti jo puhuminen ja huumori auttavat pelon käsittelyssä, mutta Furman kirjoittaa myös paradoksaalisesta intentiosta, missä pelko tuotetaan keinotekoisesti, jolloin pelko hiljalleen vähenee.

Paniikkihäiriö on perinnöllinen ominaisuus aivojen tavoissa reagoida vaaraan. Paniikkihäiriöstä kärsivän aivojen hälytysjärjestelmä ei toimi oikein ja aivot ilmoittavat vaarasta vaikka sitä ei todellisuudessa ole. Kuten muidenkin pelkojen osalta, myös paniikkihäiriöstä paraneminen vaatii pelon kohtaamista, ei pakenemista ja tietoinen harjoittelu on avainasemassa. Paniikkihäiriöisen on myös ymmärrettävä, että paniikkikohtauksen aiheuttamat tuntemukset ovat vaarattomia – ihminen ei siis ole sekoamassa tai kuolemassa paniikkikohtaukseen. Tyypillisiä oireita ovat mm. korkea syke, lisälyönnit, puutuminen, pyörtyminen ja niin edelleen.

Mikä sitten auttaisi paniikkihäiriöön? Tärkeintä on löytää itselleen sopivimmat keinot, mutta listaan tähän muutamia kirjasta poimimiani konsteja:

Anna paniikkikohtaukselle joku nimi, ehkä jopa vähän humoristinen.
Kirjaa kohtaukset paperille, esimerkiksi päiväkirjaan.
Opettele tuottamaan paniikkikohtaus tahdonalaisesti.
Tee mielikuvaharjoittelua. Muuta mielikuvia, muuta tarinaa. (Jos vaikeaa, aloita vaikka ajattelemalla ensin jotain mukavia asioita)
Hengitä korostuneen rauhallisesti ja tunnustele maata jalkojesi alla.
Opettele myös erilaisia pikarentoutumiskeinoja, esimerkiksi erilaisia hengitystekniikoita (hyviä lajeja ovat muun muassa jooga, meditaatio, Taiji ja NLP).

Ihmisillä on myös usein erilaisia pakko-oireita, jotka ovat joko pakkoajatuksia (obsessiot) tai pakkotoimintoja (kompulsiot). Ne sisältävät huolia, tekoja ja rituaaleja, joilla pyritään pois ahdistuksesta. Tyypillisiä pakko-oireita ovat tarkistamispakko, pesemispakko, järjestelypakko, toistamispakko ja keräilemispakko. Näiden pakkotoimintojen takana ihminen todellisuudessa yrittää vapautua pelostaan suorittamalla jotain tiettyä toimintoa. Furman painottaa kirjassaan, että pakko-oireiselle ei kannata sanoa että huoli on turha, sillä se todennäköisesti vain vahvistaa pakko-oiretta. Kirjassa kuitenkin mainitaan erinomainen kognitiivinen hui-hai-harjoitus, jonka tehtävänä on opettaa pakko-oireinen huomaamaan absurdi tilanne. Esimerkiksi pakko-oireiselle voi sanoa, että ”jos et nyt koputa kolme kertaa pöytää, koirasi jää auton alle ja kuolee”. Tällöin pakko-oireinen saattaa sanoa: ”Eikä jää! Älä höpsi! Hui hai!”.

On olemassa myös muita ahdistushäiriöitä, joista Furman kertoo kirjan loppupuolella. Niitä ovat yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, traumaperäinen stressireaktio (PTSD), sairauden pelko (hypokondria), dysmorfofobia (jonkin ruumiinosan häpeäminen) ja aiheeton mustasukkaisuus. Lopuksi hän mainitsee myös kirjoittamisjumin eli niin sanotun ”writer’s blockin”. Kyky karistaa mielensisäiset huolet, olivatpa ne millaisia tahansa, on taito jonka voi oppia missä vaiheessa elämää tahansa. Koskaan ei ole liian myöhäistä vapautua pelon rajoittavista kahleista.

Ps. Mielenkiintoinen fakta on, että suurempi pelko voittaa aina pienemmän pelon.