+358 45 7872 8840 highhopeshelsinki@gmail.com
Missä on elämää, siellä on toivoa

Missä on elämää, siellä on toivoa

Poimintoja kirjasta Maailman onnellisin mies (Jaku E.)

Jaettu suru on puoli surua, jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.

”Ihmiset kuolevat, kukatkin kuihtuvat, rauta ja teräs särkyy, mutta ystävyys säilyy.”

Eddie Jaku ei koskaan uskonut kirjoittavansa kirjaa, mutta niin vain kävi. 100-vuotiaana, vain vuotta ennen kuolemaansa, hän julkaisi kirjan elämästään ja siitä, kuinka hän selviytyi elämäänsä kohdanneista lukuisista vastoinkäymisistä ja Auschwitzin keskitysleiristä.

Jaku kirjoitti, että jos menettää moraalinsa, kadottaa itsensä. Koskaan ei saa luopua toivosta eikä koskaan ole liian myöhäistä olla ystävällinen ja kohtelias. Jaku ajatteli näin siitäkin huolimatta, että hän oli nähnyt hirvittävän määrän pahuutta. Jaku ei ollut katkera, vaikka hän ei pystynytkään ymmärtämään miten SS-joukot pystyivät leireillä murskaamaan ihmisten päitä ja sen jälkeen menemään koteihinsa syömään ja nukkumaan hyvin. Hän ei voinut käsittää Hitlerin joukkojen sadistista iloa, mutta hän oppi, että jos ihminsellä on voimakas tahto, hän pystyy säilyttämään toivonsa ja myös keho pystyy ihmeisiin. Kun ihminen kuolee, hän kuolee, mutta missä on elämää, siellä on toivoa.

Jaku kuitenkin jäi holokaustista ihmeen kaupalla henkiin. 75 vuotta sitten hän ei olisi koskaan uskonut, että hänellä olisi vielä joku päivä lapsia ja perhe, mutta niin kuitenkin kävi. Jaku kirjoitti, että ihmeitä tapahtuu aina vaikka näyttäisi kuinka synkältä. Hän painotti, että ihmeitä voi myös saada tapahtumaan. Jakulle suurin ihme oli kuitenkin se, että hän oli elossa ja hän sai kokea vielä suurta onnea elämässään.

Rakkaus oli Jakulle suurin voima. Elämän kurssi muuttui täysin kun hän tapasi naisen nimeltä Flore ja rakastui häneen ensi silmäyksellä. Jaku kertoi kuinka hän oli hyvin sulkeutunut niistä kaikista kauheuksista aina siihen asti kunnes hänestä tuli isä. Hän kertoi koskettavan kauniisti kuinka hänen sydämensä korjaantui siitä hetkestä ja hänestä tuli parempi ihminen. Hän myös mainitsi, että ihmisen tulisi tyytyä siihen mitä hänellä on, sillä kateus sairastuttaa. Hän kirjoittikin, että onni ei putoa taivaalta vaan onni tulee sisältä.

Paras kosto on olla maailman onnellisin mies, kirjoitti Jaku. Natseille juutalaiset eivät olleet ihmisiä ja heitä kohdeltiinkin ”juutalaiskoirina”. Hän ei voinut vuosiin puhua holokaustista kenellekään. Hän pohti, että jos menettää lähes kaikki rakkaimmat ihmisensä, miten ihmeessä siitä voisi puhua. Hän mietti mihin tätä kaikkea kärsimystä tarvittiin. Yhden mielipuolen vuoksi, syyttä suotta. Hän myös mietti miksi juuri hän jäi henkiin ja ensin hän ajattelikin, että ehkä Jumala oli valinnut väärät ihmiset. Myöhemmin hän kuitenkin ymmärsi, että hänen tehtävänsä oli puhua tästä kaikesta. Niinpä hän perusti yhdistyksen 20 muun selviytyneen kanssa ja päätti aloittaa puhumisen (Holocaust Survivors in Australia).

Jaku kirjoitti, että niin kauan kuin sydämessäni olisi pelkoa ja kipua, en olisi todella vapaa. Hän ajatteli, että lapset eivät hyödy siitä, että heitä opettaa pelkäämään, joten hän halusi jakaa enemmän toivoaan kuin tuskaansa. Hän ei halunnut lannistaa ketään kielteisellä ajattelulla. Jakulle perhe oli kaikki kaikessa. Niissä hän näki itsensä ja rakkauden. Siksi hän painotti sitä, että ystävällisyys ja jalous ovat aina tärkeämpiä kuin raha. Hänellä oli sanonta: ”Olkoon sinulla rakkautta vaikka muille jakaa, terveyttä tehdä töitä olan takaa ja hyvien ystävien joukko vakaa.”

On ymmärrettävää, että Jaku ei pystynyt koskaan antamaan anteeksi holokaustin hirveyksiä. Hän pystyi siitäkin huolimatta elämään onnellista elämää, sillä hän sanoi että vaikka elämä ei ole aina onnellista, olet silti onnekas kun olet elossa.

Lisätietoa kirjasta löydät täältä.

Painajainen, josta tuli totta

Painajainen, josta tuli totta

Kirjareferaatti kirjasta Eerika (V.Miettinen, Deadline Kustannus Oy)

En tarkoituksella ajoittanut tämän kirjan lukemista juuri Halloweenin kynnykselle, mutta tässä sitä nyt ollaan. Vera Miettisen kirjoittama kirja kertoo hyytävän ja äärimmäisen iljettävän kauhutarinan, joka valitettavasti sattuu olemaan totta. Tarina kertoo tytöstä nimeltä Vilja Eerika.

Pitkään mietin pystynkö lukemaan kirjaa lainkaan. Oma lapseni syntyi suurin piirtein samoihin aikoihin kuin Eerika, ja silloin kun Eerikan tapaus nousi julkisuuteen, en pystynyt millään lukemaan sen karmaisevia yksityiskohtia iltapäivälehtien sivuilta. En voinut kuvitella miten joku voi tehdä niin hirveitä tekoja pienelle, suloiselle ja viattomalle lapselle.

Nyt päätin kuitenkin tarttua kirjaan, vaikka edelleen pelkäsin mahdollisia reaktioitani. Kirja ei onneksi mässäile murhalla lainkaan, kirja vain kertoo Eerikan tarinan. Kirjassa on kuitenkin paljon todella häiritseviä yksityiskohtia kaikesta siitä kauheudesta mitä Eerika joutui lyhyeksi jääneen elämänsä aikana kokemaan. Kirja kertoo myös tarkkaan siitä miten eri sosiaalityöntekijät, lääkärit, terveydenhoitajat, opettajat, läheiset ja jopa naapurit näkivät ja raportoivat merkkejä kaltoinkohtelusta, mutta kukaan ei silti pystynyt estämään Eerikan kuolemaa. Herää kysymys, miksi?

Kirjaa lukiessa kävi ilmi, että Eerikan elinoloja ei selvitetty riittävän hyvin edes siinä vaiheessa kun hänet oli sijoitettu kiireellisesti. Myöskään tieto ei siirtynyt hoitavien tahojen kesken, joten yhteistyö oli riittämätöntä.
Miettinen kirjoittaa, että vielä nykyäänkään tieto ei liiku riittävän hyvin, mutta sen verran edistystä on tullut, että kaikissa lapsiin kohdistuvissa väkivaltaepäilyissä lapsi tavataan heti.

Eerikan murhaajat Touko Tarkki ja Sirpa Laamanen istuvat tällä hetkellä elinkautisia tuomioitaan. Laamanen ei ole missään vaiheessa osoittanut katumusta ja hänellä onkin todettu epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö sekä viitteitä psykopatiasta. Eerikan isällä Tarkilla on todettu riippuvainen persoonallisuushäiriö, joka on voinut altistaa Laamasen harjoittamalle manipulaatiolle. Mikään persoonallisuushäiriö ei kuitenkaan oikeuta murhaamaan ja molemmat olivat tekohetkellä syyntakeisia eli ymmärsivät tekojensa seuraukset.

Kirjan perusteella Eerikasta välittyi kaiken ahdingon alta iloinen, reipas ja elämäniloinen kuva. Miettinen kuvaa myös sitä kuinka lapsi rakastaa vanhempiaan kaikista heidän aiheuttamista kauheuksista huolimatta. Viaton pieni lapsi, joka maksaa vanhempiensa synneistä. Niin surullista, niin lohdutonta.

Toivottavasti Eerikan kohtaloa ei tarvitse enää kenenkään muun kokea. Lopuksi haluan lähettää voimia kaikille Vilja Eerikan läheisille elämänmittaiseen surutyöhön.

Lisätietoa kirjasta löydät täältä.