helmi 13, 2023
Poimintoja Johann Harin kirjasta Kadonnut keskittymiskyky (Bazar Kustannus)
Keskittyminen on nyky-yhteiskunnassamme hankalaa. Monet asiat heikentävät ihmisten keskittymiskykyä ja juuri tähän aiheeseen Johann Hari pureutuu kirjassaan Kadonnut keskittymiskyky.
Täytyy myöntää, että päätin ottaa tämän kirjan lukulistalleni, sillä olen huomannut, että muutaman viimeisen vuoden aikana keskittymiskykyni on selvästi heikentynyt. Tuntuu, että yhä helpommin ajatukseni lähtevät vaeltamaan juuri silloin kun pitäisi keskittyä johonkin olennaiseen, mutta samaa olen huomannut myös muissa lähipiirini ihmisissä. Huomaan, että osasyynä on kuvitelmani siitä, että pystyisin olemaan jotenkin yli-ihminen ja multitaskaamaan eli tekemään monia asioita samaan aikaan, mutta eihän se näin ole.
Hari kertoo, että kun ihminen keskeytetään, keskittyneen tilan palautuminen kestää tutkimusten mukaan keskimäärin 23 minuuttia. Päivittäiset keskeytykset eivät siis ole aivan yhdentekeviä, erityisesti jos niitä on useita päivän aikana. Ei siis ihme, jos aivot tuntuvat kuormittuneilta ja keskittyminen on vieläkin vaikeampaa. Aivoille parasta olisi, jos tekisimme vain yhtä asiaa kerrallaan (monotasking) ja pyrkisimme ns. flow-tilaan. Hari mainitsee, että olisi tärkeää löytää itselle tärkeitä asioita, jolloin huomion kiinnittäminen olisi helpompaa. Kuitenkin hän muistuttaa, että ei kannata tehdä mitään liian vaikeaa tai liian helppoa, sillä vain sopivan haastava tehtävä pitää flown yllä ja huomauttaa, että tutkimusten mukaan mitä enemmän flow-tilaa ihminen kokee, sitä paremmin hän voi.
Kohti positiivista päämäärää
Hari rohkaisee ajattelemaan positiivisesti. Hän myös kirjoittaa siitä miten stressi on myrkkyä keskittymyskyvyllemme. Stressille ei saisi antaa liikaa tilaa, sillä se on Harin mielestä vain tunnetila ja sarja ajatuksia. Stressi syntyy Harin mukaan sisältä eikä todellisuudessa lainkaan mistään ulkopuolisesta.
Jos puhelimesi ruudulle ilmestyy vähän väliä eri sovellusten ilmoituksia tai jos huomaat rullaavasi puhelimesi näyttöä jatkuvasti, aiheuttavat nämä toistuvia keskeytyksiä. Hari mainitseekin, että kun huomaa toimivansa näin, siitä on yhtä helppo päästä eroon muun muassa säätämällä sovellusten ilmoitusasetuksia tai asettamalla esimerkiksi aikarajan sovellusten käytölle.
Ongelmien juurisyyt
Jos huomaat keskittymiskykysi heikentyneen, on hyvä ehkä pysähtyä miettimään mitkä asiat keskeyttävät ja mitkä ovat ne niin sanotut juurisyyt heikentyneelle keskittymiskyvylle. Hari kirjoittaa, että on olemassa asioita joihin voimme yksilötasolla vaikuttaa enemmän ja sitten on asioita, joihin voimme vaikuttaa vähemmän.
Tässä muutamia poimintoja kirjasta:
- Sosiaalinen media / sovellukset
- Talous/raha
- Ruokavalio
- Saasteet
- Biologisten tarpeiden tukahduttaminen
- Kiireinen yhteiskuntamme
Koska kaikkiin asioihin emme voi vaikuttaa vaikka kuinka haluaisimme, tärkeintä olisi opetella rauhoittumaan. Rauhoittuminen on taito, jonka jokainen voi oppia missä iässä tahansa ja jonka myös vanhemmat voisivat opettaa lapsilleen. Hari tosin mainitsee, että monet vanhemmat ovat itse liian ylikuormittuneita opettaakseen rauhoittumista lapsilleen, mutta heitä ei pitäisi syyttää tilanteesta. Tärkeintä on ehkä ymmärtää, että geenien merkitys keskittymiskyvyn kehittymiselle on tutkimusten valossa (mm. kaksostutkimukset) hyvin pieni, joten keskittymiskyky on todellakin opittavissa ja ympäristön vaikutus keskittymiskyvylle on suuri.
Kadonnut lapsuus
Hari kirjoittaa myös lapsuuden muutoksesta. Lapsuus ei ole enää samanlaista kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Lapsuus ei ole enää vapaata leikkiä ja myös koulu on muuttunut. Ennen lapset saivat leikkiä vapaasti ja nykyään ajatellaan, että ”vain huono äiti ei pidä lapsiaan silmällä koko ajan.”
Hari kirjoittaa siitä kuinka koulu on valitettavasti nykyään pitkälti kokeisiin valmistautumista. Leikki ja oppiminen ovat jääneet sivurooliin, ja aikuiset ohjelmoivat suurilta osin lasten päivät. Hari kuitenkin ylistää kirjassaan juuri suomalaista koulunkäyntiä, jossa varsinainen koulu alkaa vasta 7 vuoden ikäisenä ja sitä ennen lapset saavat oppia enemmän juuri leikin kautta.
Sisäinen motivaatio syntyy vapaudesta ja siitä, että saa tehdä itseään kiinnostavia asioita, kirjoittaa Hari. Hari pyytääkin pohtimaan mitä rakastit tehdä lapsena ja mitä kiellät nyt omilta lapsiltasi.
Lukusuositus 4/5.
Lisätietoja kirjasta löydät täältä
Lisätietoja terapiapalveluistani löydät täältä
kesä 23, 2022
Poimintoja ja pohdintoja kirjasta Eroon oireista (M.Nordin, Viisas Elämä)
”On kaksi voimaa, jotka ohjaavat elämää: Rakkaus ja pelko.” – Maria Nordin
”Kärsimys syntyy vastustuksesta.” – Eckhart Tolle
”Jos toimit aina samoin, saat aina saman lopputuloksen.” – Albert Einstein
”Luulin, että pidimme vain hauskaa, mutta loimmekin muistoja.” – Nalle Puh
Maria Nordin esittelee kirjassaan oman tietoisuustaitomenetelmänsä, jonka tarkoituksena on toimia paranemisen tukena sekä lisätä elinvoimaa ja luovuutta. Kirjassa painotetaan, että kyseessä ei ole lääketieteellinen hoito ja koskaan ei tule jättää huomiotta terveydenhuollon ammattilaisten neuvoja ja lääketieteellistä hoitoa.
Kirja on saanut paljon huomiota osakseen, niin hyvässä kuin pahassa. Koska olen kiinnostunut kaikesta mikä saa osakseen kritiikkiä, ei ole ihme, että tartuin tähän kirjaan suurella mielenkiinnolla, mutta myös skeptisyydellä. ”Bring it on, Maria”, huomasin ajattelevani kun pitelin kirjaa kädessäni.
Jo heti kirjan alkupuolella huomasin, että minulle ’ah niin ominainen’ skeptisyyteni alkoi lieventyä. Pohdin hiljaa mielessäni miksi tästä kirjasta oikeastaan onkaan noussut sellainen negatiivinen häly. Kirja ei pakota lukijaansa mihinkään, mutta rohkaisee pohtimaan suhtautumista asioihin ja tutustumaan Nordinin 12 askeleen menetelmään.
Aivojen muovautuvuus
Nordin kirjoittaa, että tietoa ja vastauksia ei tarvitse loputtomasti etsiä. Riittää, että laittaa tietoisen mielensä syrjään ja avautuu vastaanottamaan sanatonta tietoa. Elämää olisi hyvä tarkastella eri näkokulmista ja olisi hyvä uskaltaa kurottautua myös oman ajattelunsa ulkopuolelle. Kun alkaa luottaa parantavaan voimaan itsessään, alkaa väistämättä tapahtua muutoksia.
Usein yllättävänkin pienet asiat voivat tuottaa kipua, hengenahdistusta, päänsärkyä ja niin edelleen. Nordin selittää, että kun ihminen kokee uhkaa, hänen puolustusjärjestelmänsä havahtuvat ja alkavat etsiä ympäristöstä tai kehon sisältä vaaratekijöitä. Se on meissä sisäänrakennettu ominaisuus, jotta oppisimme välttämään vaaraa.
Nordin puhuu neuroplastisuudesta eli aivoissa tapahtuvista muutoksista. Niitä tapahtuu todennäköisimmin juuri silloin kun ihminen kokee jonkin tunnetilan – tiedostipa tunnetta tai ei. Tiedostamattomia neuroplastisia muutoksia tapahtuu erityisesti elämän taitekohdissa. Hyvä kysymys onkin: Onko aivot ohjelmoituneet ylireagoimaan asioihin, jotka todellisuudessa eivät edes ole uhkia?
Olemisen tila
Nordin puhuu kirjassaan Tarinaminästä, Rooliminästä ja Korkemammasta minästä. Hän varoittaa, että Tarinaminä ja Rooliminä luovat helposti draamaa ja erillisyyttä, jolloin on vaikea saada yhteys Korkeampaan minään.
Korkeampi minä on Nordinin mukaan hiljaisuus mielen taustalla. Ihminen, jolla on vahva Korkeampi minä, on vahva yhteys omaan kehoonsa ja mieleensä. Kun Korkeampi minä vahvistuu, yksilön kokema kärsimys vähenee. Vastavuoroisesti mitä enemmän koemme kuormitusta, sitä herkemmin alamme samaistumaan Tarinaminään ja Rooliminään.
Kun ihminen oppii näkemään itsensä osana luontoa, pääsee hiljalleen harmoniaan myös kehollisesti.
Kaksi ohjaavaa voimaa: Rakkaus ja pelko
Iso osa ihmisistä kiinnittää enemmän huomiota epämiellyttäviin, mutta vaarattomiin ajatuksiin, kehollisiin tuntemuksiin ja tunteisiin. Tämä on hyvin yksilöllistä ja siksi vaikuttaa enemmän toisilla kuin toisilla.
Nordin puhuu kirjassaan Sisäisestä Suojelijasta eli ehkä kansankielellä pelosta, jonka pyrkimys on muistuttaa, että et ole turvassa. Vaikka Sisäisen Suojelijan tahto on tavallaan hyvä, suojella sinua pahalta, kaikki epämiellyttävät asiat eivät todellisuudessa ole aito uhka. Siksi Nordin rohkaiseekin puhumaan omalle Sisäiselle Suojelijalleen seuraavasti: ”Rakas Sisäinen Suojelija, kiitos huomautuksesta, mutta olen nyt täysin turvassa.”
Kärsimys syntyy vastustuksesta
Kärsimys ei aiheudu siitä mitä on, vaan siitä miten suhtaudumme siihen, mitä on. Negatiivisen asenteen myötä keho tuottaa elimistöömme stressihormoneita, jotka puolestaan voivat saada oireen vahvistumaan. Vastustus siis voimistaa kipua, kirjoittaa Nordin.
Ihmisille on tyypillistä, että kivusta tai epämukavuudesta halutaan nopeasti ja helposti eroon. Nordin muistuttaakin, että elämään kuuluu myös epämukavuutta ja sen vastustaminen usein lisää epämukavuuden tunnetta. Nordin ehdottaa kivun lievitykseen rauhallista läsnäoloa, lempeää kosketusta ja lohtua. Tuolloin keho alkaa tuottaa oman kipua lievittävän hormonicocktailin.
Kun epämukavuus iskee, Nordin kehottaa rentoutumaan tietoisesti ja hengittämään syvään, jolloin tuntemus usein laantuu. Jos et tekisi näin, jatkaisit vastustusta otsa kurtussa ja kipu voimistuisi. Hän muistuttaa myös, että aina rajutkaan oireet eivät kerro todellisesta uhkasta. Kerro pelollesi: ”Teet tärkeää työtä, mutta nyt riittää.”
Kiitollisuus on rakkautta
Aina kun oireesi tai niiden aiheuttaja ilmenee, Nordin kehottaa tuntemaan kiitollisuutta. Hän kuvailee kiitollisuutta rakkauden olotilaksi, jolloi stressihormonien pitoisuus kehossa laskee.
Kun ihminen on stressaantunut, hänen sykevälivaihtelunsa voi olla suurta. Monesti ajatellaankin, että pieni sykevälivaihtelu eli tasainen rauhallinen syke olisi merkki hyvinvoinnista. Nordin sanoo, että asia on kuitenkin päinvastoin. Sydän ei ole kone, vaan aistiva ja välittävä elin.
Kun huomaa, että elimistö käy ylikierroksilla, on hyvä opetella kiitollisuutta. Ajattele asioita, joita rakastat, esimerkiksi jotain läheistäsi, kotiasi, harrastustasi ja niin edelleen. Arki on täynnä kiitollisuuden aiheita kun antaa niille mahdollisuuden tulla esiin. Jos ei keksi muuta, niin jokainen hengenveto voi riittää kiitollisuuden syyksi. Nordin muistuttaa, että kiitollisuuden tukeminen vetää kiitollisuuden aiheita puoleensa. Ota myös kärsimystä tuottava asia kiitollisuudella vastaan, sillä kiitollisuus muuttaa kehon hormonitasapainoa ja mahdollistavat kehon oman parantavan voiman vapautumisen.
Positiivisuuden voima
Nordin rohkaisee tukemaan omaa hyvinvointia siirtymällä positiiviseen kielenkäyttöön. Hän rohkaisee luopumaan diagnoosin nimen, sairauden nimen ja oireiden käyttämisestä (paitsi lääkärin vastaanotolla). Lisäksi hän kehottaa luopumaan sanasta ”oire” ja korvaamaan sanalla ”haaste”.
Positiivisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö elämään kuuluisi epämukavuus. Nordin kirjoittaa, että olemme saaneet harhakuvan, että jos kaikki ärsytystä ja epämukavuutta aiheuttavat asiat katoaisivat elämästämme, olisimme onnellisia. Ihmiskunnan elämä ei kuitenkaan koskaan ole ollut yhtä mukavaa kuin se on nyt. Yhä pienemmät asiat tuottavat meille päänvaivaa, ja liiallinen mukavuus tukahduttaa kyvyn kestää vastoinkäymisiä, epämukavuutta ja epävarmuutta. Nordin kysyykin nerokkaasti: ”Haluatko olla onnellinen vai tuntea loputonta mukavuutta?”
Stressi (sana, joka pitäisi kieltää!) ja mikrobit
Kirjassa puhutaan myös stressistä. Inhoan sanaa stressi, joten vaihdan sen nyt omavaltaisesti lennosta sanaan ressu. Noin. Paljon hauskempi.
Ressu tarttuu ja se on addiktoivaa. Ressu kaventaa havainnointikykyämme ja huomio kiinnittyy negatiiviseen. Nordin väittää, että mikrobimme kuuntelevat tunnetilojamme. Jos koet uhkaa, mikrobiesi Sisäiset Suojelijat havahtuvat ja alkavat etsiä ympäristöstä syitä uhkalle eivätkä toimi optimaalisesti. Tätä väitettää tukee myös se, että jopa 90% kehomme välittäjäaineista muodostuu suolistossa yhdessä mikrobien kanssa. Siksi ressu alentaa usein myös vastustuskykyämme.
Mutta ei hätää. Tähänkin on apu olemassa. Kosketus auttaa tässäkin ja sen voi tehdä myös itselleen. Kosketus hellii aivoja, sanoo Nordin. Kosketus saa aivot tuottamaan hormoneja kuten oksitosiinia, serotoniinia ja luonnollisia opioideja.
Lainatakseni rohkeasti legendaarista Frank Pappaa: ”Kosketelkaa toisianne.”
Vahva lukusuositus 5/5.
Lisätietoa kirjasta löydät täältä.
Tutustu terapiapalveluihini täällä.
maalis 28, 2022
Heräsin viiltävään kipuun vasemmassa pohkeessa. Ampaisin pystyyn ja nappasin samalla peiton kalpean ja alastoman vartaloni suojaksi. Painoin jalkaani voimakkaasti kylmää puulattiaa vasten samalla kun raotin hiljalleen silmiäni. Viereisellä laverilla makoili mies, jolla oli valtava määrä kiharaa tukkaa. Hänen vasen jalkansa oli kipsissä ja hänen oli selvästi ollut vaikea saada hyvää nukkumisasentoa kyynärsauvojensa vieressä.
Mietin mitähän tapahtuisi jos kipsissä oleva jalka kramppaisi kuten omani juuri parhaillaan. Onneksi kramppi alkoi pian helpottaa. Katsoin tuvan perälle. Siellä nukkuivat mökin omistajat, ystäväni Marika ja hänen tuore aviomiehensä Ari. He olivat tavanneet ihan tavallisena päivänä inkoolaisen S-Marketin parkkipaikalla, jolloin Marikalla oli ollut ongelmia autonsa käynnistyksessä. Ari, kavereiden kesken Aska, oli huomannut Marikan hädän ja päättänyt tulla auttamaan. Kun Arska kiinnitti käynnistyskaapeleita akun napoihin, Marika oli kiinnittänyt huomionsa Arskan miehekkääseen olemukseen. Rehellisesti sanottuna Arska oli huomannut Marikan upean ulkomuodon jo kassajonossa ja siksi hän ei hetkeäkään epäröinyt tulla tarjoamaan apuaan hädässä olevalle kaunottarelle.
Kuka olisikaan voinut uskoa, että siitä tapaamisesta alkoi kahden perheen hajoaminen. Sekä Marika että Arska olivat molemmat tahoillaan naimisissa, mutta siitä hetkestä he tiesivät, että he olivat löytäneet toisensa ja kaikki muu olisi sen jälkeen toisarvoista. Marika ja Arska salamarakastuivat ja pian avioerojensa jälkeen he menivät näyttävästi naimisiin Thaimaan paratiisisaarella turkoosin meren ympäröimänä. He olivat hyvin rakastuneita, jopa kadehdittavan. Nyt olin heidän kesämökillään Ruovedellä, jossain Tampereen ja Jyväskylän välissä. Mökin ikkunoista näkyi pitkälle järvenselälle, ja aurinko oli jo hyvää vauhtia nousemassa. Olin nukkunut korkeintaan neljä tuntia, sillä saunoimme ainakin puoleen yöhön asti. Edellisillan karpalolonkero maistui vielä suussa, mutta ei enää raikkaana vaan tunkkaisena ja hieman tahmeana. En edes pitänyt lonkerosta, saatikka sen karpaloversiosta, mutta ajattelin sen kuuluvan Suomen kesään, joten niitä tuli juotua useampi tölkillinen illan aikana.
…
Kyykistyin varovasti peittoni kanssa. Kramppi oli onneksi hellittänyt, vaikka pohkeessa tuntuikin yhä kireyttä. Mietin, että kramppi taisi johtua nestehukasta tai kenties magnesiumin puutteesta, mutta olin liian väsynyt hakeakseni vissyä tuvan keittiön pöydältä. Kellahdin selälleni patjalle, jonka päällä ollut ryttyinen lakana oli valunut osittain lattialle. Silitin hennosti vieressä nukkuvan miehen poskea. Hän näytti levolliselta, vaikka hän oli juonut edellisenä iltana melkoisen paljon. Hänen hiuksensa peittivät osan kasvoista ja huulet olivat keskeltä hieman rohtuneet. Mietin johtuiko se niistä suudelmista, joita vaihdoimme intohimoisesti illan aikana. Hän oli minulle liian nuori, tiesin sen, mutta en välittänyt. Tai halusin yrittää olla välittämättä. Ajattelin, että yritän nauttia tästä hetkestä niin kauan kuin se olisi mahdollista, sillä kukapa nuori mies olisi tosissaan keski-ikäisen naisen kanssa. Naisen, joka oli vieläpä naimisissa ja kahden lapsen äiti.
Pyörin hetken patjalla ja yritin saada uudelleen unta, mutta hetken päästä luovutin, puin päälleni ja lähdin mökin ovesta ulos. Ulkona aamu oli jo pitkällä ja marssin nurmikon keskeltä kohti pihan laidalla olevaa ulkohuussia. Huussi oli yllättävän siisti ja hajuton. Katselin tarpeita tehdessäni huussin ovessa olevasta sydämenmuotoisesta aukosta kauniita metsämaisemia. Lehtipuut huojuivat kesäaamun lempeässä tuulessa. Pihalla näkyi myös edellisen illan nuotion jäännökset, tyhjiä tölkkejä ja tyhjiä makkarakääreitä.
Miten ihmeellistä elämä olikaan. Olin ollut aivan varma, että minä olin suojassa kaikenlaisilta ikäkriiseiltä, mutta tässä nyt olin ja pohdin omaa identiteettiäni ja minuuttani. Kuka oikein olinkaan? Minulla oli kotona ihana perhe, mutta täällä minä olin, jossain järvenrannassa huussissa ja mietin mitä ihmettä tein täällä. Kuristava tunne paheni kaulalla siitäkin huolimatta, että yritin muistuttaa itselleni tulleeni petetyksi useaan kertaan. Silti tunsin järisyttävää syyllisyyttä omasta käytöksestäni. Miksi en vain voinut elää kunnollista elämää, edes sitten lapsiani varten? Miksi minusta oli tullut tällainen itsekäs ja ällöttävä ihminen? Aloin tuntea paniikkia ja päätin, että yritän keksiä jonkinlaisen selityksen päästäkseni lähtemään kotiin mahdollisimman pian. Marika ja Arska yrittivät moneen otteeseen saada minua jäämään mökille vielä yhdeksi yöksi, sillä Arska sanoi pistävänsä saunan lämpiämään ja tekevänsä pihan grillikodassa kaikille katkarapuwokkia. Sain onneksi puhuttua itselleni kyydin Ruoveden keskustaan mistä pääsin jatkamaan linja-autolla Tampereelle. Kun pääsin Tampereelle, tuntui kuin olisin pystynyt jälleen hengittämään keuhkot kunnolla täyteen ilmaa. Ostin VR:n sovelluksella lipun Tikkurilaan.
…
Olin asunut Vantaalla melkein koko ikäni. Nyt asuin perheeni kanssa neljän huoneen kerrostaloasunnossa Tikkurilassa, mutta lapsena asuin Korsossa. Vanhempani rakensivat Korsoon omakotitalon vuonna 1987. Siirryin Matinlahden koulusta Korsoon kolmannelle vuosiluokalle. En tuntenut koulusta ketään, mutta onneksi sain uusia ystäviä melko pian. Yksi ystävistäni oli Marika. Hän tuli heti ensimmäisenä koulupäivänäni kysymään pidänkö hevosista. Sanoin, että pidin, vaikka oikeasti pelkäsin hevosia. Marika oli ratsastanut melkein neljä vuotta ja pääsin Marikan kanssa talleille hoitamaan hevosia. Hevoset olivat isoja, uljaita ja arvaamattomuudessaan pelottavia. Vältin menemästä liian lähelle hevosia ja tyydyin katsomaan vierestä kun Marika nosti pelottomasti hevosen kavion ja alkoi putsaamaan sitä rautaisella koukulla. Marikalla oli kauniit, kiiltävät hiukset, joita hän letitti melkein jokaisella tunnilla. Marika istui edessäni ja näin miten hänen näppärät sormensa liikkuivat hiusten keskellä. Hän osasi letittää hollantilaisen letin ja kalanruotoletin tuosta vain. Hän oli todella hyvä koulussa ja tunsin oloni usein huonommaksi hänen seurassaan. Jo pienestä asti ymmärsin, että olin hyvin keskinkertainen ihminen eikä minun kannattanut odottaa elämältä kovin ihmeellisiä asioita. Minä ihailin Marikaa jo silloin, ja ihailin yhä.
Intercity 148 oli juuri lähdössä laiturilta kohti Helsinkiä. Päätin mennä junan ravintolavaunuun. Ravintolavaunu oli melkein täynnä, mutta ostin silti teen ja kolan. Istahdin ikkunan vieressä olevalle penkille. Minua vastapäätä istui pikkutyttö äitinsä kanssa. He keskustelivat Tubecon- messuista. En tiennyt niistä juuri mitään enkä oikein ymmärtänyt mikä niissä lapsia ja nuoria kiinnosti. Olin kai virallisesti vanha, hah. Viereisessä pöytäryhmässä istui miesporukka. He olivat ilmeisesti tulossa jostain festivaalitapahtumasta, sillä he puhuivat siitä kuinka eivät olleet ehtineet nähdä System of Downia ja kuinka heidän telttansa oli kastunut läpimäräksi heti ensimmäisenä päivänä. He puhuivat kovaan ääneen, mikä on tyypillistä vain jos veressä on lähes promille alkoholia tai jos sattuu olemaan suomenruotsalainen. Ajattelin, että he vain halusivat huomiota ja tulla nähdyiksi, niin kuin varmasti suurin osa meistä ihmisistä.
Join teen ja mietin olisiko pitänyt sittenkin syödä jotain. Kävin tilaamassa vielä lihapulla-annoksen ja pikkupullon valkoviiniä. Ajattelin, että ehkä sen turvin jaksaisin istua ravintolavaunussa Tikkurilaan asti. Vastapäätä istuneet äiti ja tytär poistuivat melko pian ravintolavaunusta. Eteeni istahti mies, jolla oli lempeät siniset silmät. Hän hymyili valloittavasti ja kysyi jo istuttuaan että onkohan tässä vapaata. Nyökkäsin ja sopersin, että on vapaata. Miehellä oli kädessään tuoppi olutta. Hän tarkkaili kun pilkoin lihapullista palasia ja söin niitä yksi kerrallaan. Oli hämmentävää syödä kun joku tuijotti herkeämättä. Mies sai pian myös oman ruoka-annoksensa eteensä. Hän oli tilannut lohikeittoa. Mietin, että olisiko minunkin pitänyt tilata lohikeittoa, sillä se olisi ollut varmasti terveellisempi vaihtoehto kuin natriumglutamaatilla kyllästetyt lihapullat. Ajattelin, että tässä minä nyt syön tuntemattoman komistuksen kanssa lounasta sanaakaan sanomatta. Tunsin kuinka hänen katseensa korjasi rapistunutta itsetuntoani hetki hetkeltä ja pitkästä aikaa minusta tuntui, että joku todellakin näki minut. En ollutkaan muuttunut näkymättömäksi! Tietenkin ymmärsin ettei tämä tuntematon ihminen voinut tuntea minua, mutta silti minusta tuntui kuin hän olisi nähnyt ulkokuoreni läpi. Olin lukenut, että ihmiset voivat kokea tällaisia yhteydentunteita ja osa niistä johtuu joidenkin selitysten mukaan feromoneista. En tiedä uskoinko koko feromoniasiaan, mutta sen kahden tuntemattoman ihmisen yhteyden pystyin kuitenkin vaistoamaan. Mietin oliko se seksuaalista vetovoimaa. Ehkä se oli sitäkin, mutta erityisen paljon siinä oli jotain selittämätöntä ja sanoinkuvaamatonta ”jotain”.
…
Katselin vaivihkaa hänen täyteläisiä huuliansa, pientä parransänkeä leuan kärjessä sekä vahvoja leukaperiä. Hän ei ollut sellainen mallimaisen komea, vaan hänessä oli jotain alkukantaista maskuliinisuutta. Hän rypisti servettinsä muovituopin pohjalle ja yhtäkkiä hän kysyi minulta mihin olin menossa. Hänen äänensä oli juuri sellainen kuin olin kuvitellutkin, tummansävyinen ja matala, mutta pehmeä. Ajattelin, että tuota ääntä voisin kuunnellaa koko loppuelämäni. Hän katsoi minuun hieman hämmentynyt ilme kasvoillaan ja toisti kysymyksensä. Vastasin, että olen matkalla kotiini Vantaalle. Hän hymyili ja näin ensimmäistä kertaa hänen täydellisen valkoisen hammasrivistönsä ja hurmaavat hymykuopat. Hän sanoi, että on asunut joskus muutaman vuoden ajan Vantaalla Martinlaaksossa, mutta että nyt hän asui Helsingin Ullanlinnassa. Hän kertoi, että oli eronnut reilu vuosi sitten ja ostanut eron jälkeen pienen kaksion itselleen Tehtaankadun varrelta. Hän kertoi, että asunnon hinta oli ollut alueen hintatasoon nähden huokea, sillä asunto sijaitsi sisäpihan ensimmäisessä kerroksessa ja se oli aikoinaan ollut vuonna 1924 rakennetun kivitalon talonmiehen asunto. Nyt se oli remontoitu kokonaan lattiasta kattoon, ja koska asunnossa riitti korkeutta, sinne oli rakennettu myös parvi, joten käytännössä 46 neliön kaksio oli kuin pieni kolmio. Hän kertoi hullusta naapuristaan, joka vei joka päivä roskia roskakatokseen yksi kerrallaan. Hänen huoneistostaan oli suora näköyhteys sisäpihan ulko-ovelle ja joka kerta kun naapuri avasi ulko-oven, hänen asuntoonsa kuului narinaa oven avautuessa. Nauroimme yhdessä ja minä huomasin, että tunsin oloni taivaalliseksi hänen seurassaan.
Keskustelimme pitkään ja yritin jatkaa kyselyä, sillä pelkäsin että hän kysyisi lisää minusta. En ollut valmistautunut kertomaan itsestäni mitään. En halunnut paljastaa, että olin naimisissa ja minulla oli kaksi kouluikäistä lasta. En toisaalta tiennyt miksi en olisi voinut asiaa hänelle sanoa, sillä olimmehan me vain kaksi tuntematonta, jotka sattuivat istumaan vastakkain junan ravintolavaunussa. Junan ravintolavaunu oli kuulemma paikka, jossa on lupa kertoa elämästään muille täysin nimettömänä eikä tarvitse miettiä, että välttämättä enää koskaan tapaisi uudelleen. Tai niin ainakin luulin. Jatkoimme hersyvää keskusteluamme siihen asti kunnes kuulin kuulutuksen: Seuraavana Tikkurila, nästan Tickursby. Puin farkkutakin päälleni, nostin repun selkääni, toivotin seuralaiselleni hyvää jatkoa ja hyppäsin ulos junasta. Vilkaisin vielä junan ikkunaa kohti, mutta mies oli ehtinyt jo lähteä.
…
Kotona oli ollut tavallisen tappavaa koko loppukesän. Loman päätyttyä kaikki palasivat takaisin arkeen ja se meni joka päivä lähes samalla kaavalla. Päiväni murmelina oli yksi suosikkielokuvista, sillä se oli tavallaan painajainen, jossa pääosan esittäjä herää joka aamu samaan päivään uudelleen ja osaa siksi ennustaa päivän tapahtumat. Olin lapsesta asti vihannut tylsyyttä, vaikka toisaalta juuri tylsyys sai minut luovaksi. Muistan miten lapsena kesät tuntuivat vuosilta ja aurinkoiset kesäpäivät loputtomilta. Muistan kun makoilin olohuoneen lattialla ja katselin mäntypaneloitua kattoa. Vieressä tuoksahti auringossa haalistunut vaaleanruskea vakosamettisohva, jonka päälle olimme isoveljeni kanssa oksentaneet vatsataudin kourissa monta kertaa. Muistan kuinka äiti jynssäsi suihkuhuoneen lattialla sohvatyynyjä puhtaaksi oksennuksesta ja seuraavana yönä äiti sairastui myös vatsatautiin. Vein äidille punaista Jaffaa ja särkylääkettä, mutta eivät ne pysyneet sisällä kuin muutaman minuutin. Päätin silti pyöräillä äidin Kaunotar-merkkisellä pyörällä Korson ostarille hakemaan lisää Jaffaa, sillä oma oloni jo huomattavasti parempi. Isä ei ollut taaskaan kotona, sillä hän oli työmatkalla. Isäni matkusti usein, koska hän työskenteli hissiyrityksen projektipäällikkönä. Isällä oli paljon stressiä, sillä asuntolainojen korot nousivat 90-luvun laman vuoksi niin paljon, että vanhemmillani ei ollut varaa maksella kuin pelkkiä lainan korkoja seuraavat 5 vuotta. Muistan, että meillä syötiin usein juuri 90-luvun alussa makaronivelliä. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä minä pidin makaronivellistä. Siitä tuli kotoinen ja turvallinen olo, mietin että se oli varmaankin sen ajan lohturuokaa. Kun isä oli kotona, hän istui nojatuolissaan ja joi olutta. Isä ei koskaan puhunut tunteistaan, ja ehkä juuri siksi isä vuosien päästä masentui ja alkoholisoitui. Äitini syytti itseään, mutta myös isää, mutta silti he olivat erottamattomat. He olivat olleet yhdessä jo 60-luvun lopulta saakka ja he olivat juuri sitä koulukuntaa, joka ei uskonut avioeroihin. Yhdessä pysyttiin, vaikka hammasta purren.
Oli mennyt jo useampi kuukausi enkä saanut mielestäni tuota junassa tapaamaani miestä. Välillä yritin olla ajattelematta häntä ja tuolloin hän tuli ja ilmestyi uniini. Tuntui siltä kuin mies jahtaisi minua jostain etäältä. Mietin ajatteliko hän minua yhtä usein kuin minä häntä. Aina kun ajattelin kohtaamistamme, tunsin perhosia vatsani pohjassa. En ollut tuntenut niitä enää vuosiin oman mieheni kanssa. Oma aviomieheni oli perusduunari, hän teki töitä elektroniikkatehtaalla ja lähti joka aamu töihin viimeistään kello seitsemän. Hän oli tunnollinen työntekijä ja hän sairasti harvoin. Hän piti huolta kahdesta, nyt jo teini-ikään ehtineestä lapsestamme. Sini oli täyttänyt juuri 14 vuotta, Jasper oli jo 17-vuotias. Oma fysioterapiatyöni oli vuorotyötä, joten tein myös usein töitä iltamyöhään. Siksi oli todella upeaa, että puolisoni pääsi töistä neljän maissa ja piti aina huolen siitä että lapsilla oli tarjolla illallista. Söimme hyvin harvoin eineksiä ja myös siitä olin todella onnellinen. Muuten en oikeastaan ollut kovin onnellinen, sillä elämä oli ollut hyvin vaiherikasta ja koulinut eri tavoin.
Tapasimme mieheni kanssa jo vuonna 2001, tarkalleen ottaen juuri syyskuun 11. päivänä eli samana päivänä kun World Trade Centeriin tehtiin terroristi-isku. Olimme siitä lähtien olleet erottamattomat, vaikka olinkin epäröinyt suhteemme nopeaa alkua. Meitä yhdisti samanlainen huumorintaju sekä syvä ystävyys. Pelkäsin kuitenkin koko ajan. Pelkäsin, että suhteessamme ei ollut tarpeeksi kipinää. Kaikki tuntui jotenkin luonnottomalta, mutta siinä vaiheessa oli jo myöhäistä kun tein positiivisen raskaustestin. Ymmärsimme, että meistä tulee nyt perhe ja päätimme antaa yhteiselolle mahdollisuuden. Ajattelin, että mitä jos mieheni pettäisi minua. Aiemmat suhteeni olivat päättyneet aina joko siihen, että tulin petetyksi tai että itse petin. Mieheni oli komea, karismaattinen ja huumorintajuinen. Hänellä oli paljon naisia ystävinä, joihin kuuluivat myös hänen entiset naisystävänsä. Hän oli jollain tapaa samanlainen kuin oma isäni, vaikkakin oma isäni ei ollutkaan samanlainen naistenmies. Mieheni ja isäni viihtyivät hyvin toistensa seurassa, he nauroivat vitseilleen ja katsoivat yhdessä Formuloita. Jostain syystä minulla oli jo heti suhteemme alussa olo, että mieheni ei ole luotettava. Olin kuullut muutamilta tutuiltamme, että häneen ei ole aikaisemmin voinut luottaa ja että hän on aina pettänyt kaikissa suhteissaan. Huomasin, että nousin varpailleni ja aloin tarkkailla hänen liikkeitään. Uskon, että hän huomasi sen ja alkoi hakea voimakkaasti omaa tilaa. Hän sai kutsuja yrityksensä juhliin, mutta hän sanoi ettei voinut ottaa minua mukaan, sillä ne eivät olleet avec-tilaisuuksia. Kerran kuulin mieheni työkaverin vaimolta, että hän oli ollut mukana miehensä yrityksen juhlissa. Minua ei siis huolittu mukaan juhliin, vaikka sinne olisi voinut tuoda puolison mukana. Siitä päivästä minä kai aloin murentua, pala palalta hiljalleen.
…
Seuraavana päivänä Marika soitti minulle ja kysyi miten kotimatka meni. Koska olin oppinut taitavaksi keskustelijaksi, käänsin keskustelun nopeasti Marikaan ettei minun olisi tarvinnut kertoa kohtaamisesta junassa. Marika kertoi, että heillä oli mennyt seuraavakin ilta lopulta samalla kaavalla, makkaraa paistaen ja lonkeroa kitaten. Nyt tuvassa kaikilla oli armoton krapula, jota osa jo loiventeli. Marika eli uutta ihanaa elämäänsä uuden rakkautensa kanssa, ja minä ajattelin että miksi en minäkin voisi. Halusin niin vielä kokea rakkauden huuman ja pohdin olisiko maailmassa enää uskollisia ja luotettavia miehiä jäljellä. Olin väsynyt elämään jatkuva epäilyksen viitta harteilla. Halusin olla haluttava juuri omana itsenäni, tällaisena nelikymppisenä naisena. En enää jaksanut olla vain perheenäiti ja muiden palvelija, halusin elämään enemmän sisältöä. Ajattelin, että olin tyypillinen keski-ikäinen, joka tahallaan kriisiyttää oman aivan hyvän parisuhteensa ja perheidyllinsä oman itsekkyytensä vuoksi. Tunsin siitä hetkittäin jopa armotonta syyllisyyttä ja ahdistusta, mutta ajatus omasta elämästä ja itsensä uudelleen löytämisestä tuntui silti voimakkaammalta vietiltä. Tuntui, etten voinut vastustaa kiusausta, joten niinpä ajattelin että en pyristelisi vastaan vaan antaisin elämän viedä.
Hain kasan pahvilaatikoita kartonkikeräyslaatikosta. Järjestelin niihin omia tavaroitani ja papereitani. Muutamaan suureen kestokassiin viikkasin vaatteita, joista osa lähtisi vaatekeräykseen ja osa jäisi kaappiin säilytykseen. Joka kerta kun avasin keittiön kaapit, mietin mitkä mukit haluaisin mukaani ja mitkä saisivat jäädä sitten kun päättäisin lähteä. Aina kun mieheni ei huomannut, selailin netin vuokra-asuntoilmoituksia ja sisustin asuntoja mielessäni oman näköisekseni. Mieheni varmasti huomasi, että en ollut oma itseni, mutta hänelle tyypilliseen tapaan hän ei ottanut asiaa koskaan puheeksi. Aloin jostain syystä muistella edellistä seksikertaamme ja huomasin, että siitä oli jo useampi viikko. Mieheni ei ollut kovin aloitteen tekemisessä, vaikka olimme usein asiasta keskustelleetkin. Hän ei ollut tyypillinen mies, joka ilmoitti seksihalustaan esittelemällä kovaa penistään. Hän oli vaatimaton, ja kun hänen teki mieli seksiä, minun tehtäväni oli saada penis kovettumaan. Joskus se onnistui, toisinaan taas ei. Minua ei varsinaisesti haitannut jos seksi ei onnistunut, sillä olin ajatellut, että en ole kovin seksuaalinen ihminen. Tapaaminen junassa kuitenkin sai minussa jotain heräämään, jotain mikä oli ollut unessa jo useamman vuoden ajan. Katsoin mieheni alastonta vartaloa kun hän tuli suihkusta. Hän oli 47-vuotiaaksi edelleen hyvässä kunnossa, sillä hän pelasi squashia kaksi kertaa viikossa ja sen lisäksi hän kävi salilla. Juoksuharrastuksen hän oli joutunut lopettamaan jokunen vuosi sitten polvivamman vuoksi, mutta monien vuosien juoksuharrastus oli muokannut hänen vartalostaan lihaksikkaan ja urheilullisen. Hän piti paljon omasta peilikuvastaan, mutta hän ei silti ollut narsisti. Hän oli pettänyt minua useasti ja jäänyt aina kiinni, sillä hän oli sillä tavalla huolimaton. Hänen selityksensä oli aina se, että tilaisuus teki varkaan. Olin joka kerta antanut hänelle anteeksi, sillä olihan meidän välillä syvää ystävyyttä ja rakkauttakin. Lisäksi meillä oli perhe, ja avioero olisi rikkonut suloisen perheemme. Päätin niellä suruni ja nuolla haavani, mutta huomasin että vaikka ajan saatossa tapahtuneilla asioilla ei enää kovinkaan usein vaivannut päätään, ne silti tunkivat aika ajoin mieleeni. En ollut enää se sama ihminen kuin joskus aikoinaan. Huomasin, että vaikka olin tavallaan antanut anteeksi, olin rikki. Olin kuin reunasta rispaantunut villasukka, ja kun tulin töistä, menin sohvanreunalle nököttämään. Söin mysliä ja jogurttia isosta kulhosta ja revin ukkovarpaan kynsinauhoja niin kauan että niistä tihkui verta. Kävin laskemassa keittiön hanasta lasillisen kylmää vettä, pesin hampaat ja menin sänkyyn. Yleensä pyörin tunnin ajan ennen kuin sain unta ja heräsin melkein joka yö neljältä aamulla. Pyörin jälleen tunnin tai kaksi, kunnes sain uudelleen unta. Näin paljon unia, joista suurin osa oli surullisia ja ahdistaviakin. Heräsin joka ahdistuneena. Tiesin sisimmässäni, että en voisi jatkaa näin enää pitkään.
…
Lääkäri huusi minua nimeltä ja astuin vastaanottohuoneeseen. Lääkäri esitteli itsensä ja kerroin, että nukkumisesta ei ole tullut mitään pitkiin aikoihin. Hän kyseli minulta muutamia tarkentavia kysymyksiä ja pian nenäni eteen oli tulostettuna masennuskyselykaavake. Tartuin kuulakärkikynään, jota koristeli yksityisen lääkäriaseman logo. Kynä ei aluksi toiminut, aivan kuin se olisi yrittänyt kertoa, että älä tee sitä. Luin kysymyksiä ja ruksin vastauksia parhaani mukaan. Lääkäri katsoi vastaukset läpi ja totesi, että minulla näyttäisi testin perusteella olevan keskivaikea masennus. Ajattelin, että en minä ole masentunut, olen vain etsimässä itseäni, mutta toisaalta testin tulos tuntui olevan kuin suoraan omasta elämästäni. Ajattelin, että ehkä olenkin masentunut. Lääkäri kirjoitti minulle e-reseptin SSRI-lääkitykseen, jota ei saanut kuulemma lopettaa omin päin. Kiitin ja poistuin lääkärin vastaanotolta. Istahdin lääkäriaseman aulan kahvioon ja otin croissantin ja pienen latten kauramaidolla. Yhtäkkiä tunsin kuinka joku koputti olkapäälleni. Käännyin ja näin hahmon kirkkaan ledivalaistuksen heijastamana. Selkäni takana seisoi junassa tapaamani mies. Hänen kasvoillaan oli leveä hymy ja hän kysyi voisiko liittyä hetkeksi seuraani.
Minä hymyilin hänelle takaisin.
Kirjoittaja: Sanna