elo 20, 2021
”Väkivalta on ongelma, ei ratkaisu.”
”Lähisuhdeväkivalta ei ole asianosaisten yksityisasia, siihen saa ja pitää puuttua.”
”Pahoinpitely yksityiselläkin paikalla on virallisen syytteen alainen rikos.”
Kirjareferaatti/kirja-arvostelu kirjasta Väkivallasta turvallisuuteen (Ahola & Ahola)
Tapani Aholan ja hänen tyttärensä Maiju Aholan kirjoittama kirja pistää hiljaiseksi, sillä se käsittelee arkaa ja usein niin vaiettua aihetta kuin lähisuhdeväkivalta. Kirja sisältää työkaluja lähisuhdeväkivallasta kärsivien kanssa työskentelyyn. Aholat painottavat kirjassaan, että lähisuhdeväkivaltakeskustelussa tulee aina olla kaksi päätavoitetta: tehdystä väkivallanteosta on aina kannettava vastuu ja on huolehdittava turvallisuuden palauttamisesta ja säilymisestä. Kirjassa esitellään myös Aholan ja Hirvihuhdan kehittelemät vastuun portaat, joita ovat myöntäminen, ymmärtäminen, anteeksipyyntö, sovittaminen, lupaaminen ja vastuuntunto. Nämä portaat ovat hyvä työkalu eritoten kun työskennellään tekijän kanssa.
Pelko ja häpeä
Väkivallan kohteen on usein pelon ja häpeän takia vaikea ottaa asia puheeksi. Siksi meidän kaikkien on tehtävä selväksi, että väkivallan käyttäminen on aina väärin. Turvapaikan löytyminen väkivaltaa pelkäävälle tai sen kohteeksi joutuneelle on ensisijaisen tärkeää, sillä jo pelkästään väkivallalla uhkailu on väkivaltaa. Kaikkein tärkeintä on siis saada väkivallan uhka tai jo alkanut väkivaltakierre katkaistua mahdollisimman pian, sillä väkivalta ei yleensä lopu itsestään vaan jopa pahenee ajan kanssa. Turvallisuuden palauttaminen on tässä avainasemassa ja kirjassa pohditaankin asioita, joita kohde (uhri) voi tehdä, joita tekijä voi tehdä ja mitä ympäristö eli lähiomaiset ja ystävät voivat tehdä. Aholat mainitsevat, että jokaisesta perheestä löytyy voimavaroja ja vahvuuksia, jotka ovat perheen turvallisuutta rakentavia tekijöitä.
Väkivallan kielteiset seuraukset
Miksi lähisuhdeväkivaltaa sitten on yhä niin paljon? Kirjassa mainitaan, että väkivaltaa lähisuhteessa on käyttävät ihmiset eivät usein itse ymmärrä, miten vakavasta asiasta on kyse eivätkä aina tiedä, että kyseessä on rikos. Moni ei myöskään tule ajatelleeksi, miten paljon kielteisiä seuraamuksia väkivallasta on. On myös tärkeää huomata, että väkivaltainen ihminen ei ole ehkä koskaan oppinut toimimaan ristiriitatilanteissa väkivallattomasti, joten siitä poisoppiminen vaatisi uusien taitojen omaksumista uuden asenteen ja arvojen lisäksi. Vanhemmat toimivat valitettavan usein esimerkkinä ja jos lapset näkevät, että ongelmia ratkotaan väkivallan avulla, lapsi saattaa oppia että väkivalta on keino selvittää ristiriitatilanteita. Jokainen on kuitenkin (onneksi) yksilö ja kirjassakin painotetaan, että on hyvä muistaa, että valtaosa väkivaltaisessa perheessä kasvaneistä, ei aikuisena ole väkivaltaisia.
Miten luottamus voisi palautua?
”Tärkeää on huomata, että kunnollisen sovituksen tulee vaatia tekijältä riittävästi vaivannäköä ja vääryyden kohteeksi joutunut henkilö pääsee määrittämään sitä, mikä on oikeudenmukainen ja riittävä sovitus ja hyvitys suhteessa koettuun vääryyteen.” (Ahola&Ahola, 2016). Haluan kuitenkin hieman kyseenalaistaa tätä kirjan kohtaa, sillä minun on vaikea nähdä miten jo tehdyt kauheudet voisi mitenkään hyvittää uhreille muuten kuin ajan kanssa? Jos toista ihmistä ”vaaditaan” hyvittämään tekonsa, onko se silloin aitoa ja vilpitöntä? Tuottaako se halutun lopputuloksen? Sama pätee mielestäni anteeksipyyntöön. Näkisin, että ainoastaan jos anteeksipyytäjä vilpittömästi haluaa yrittää hyvittää tekojaan, silloin voisi kysyä uhreilta sopisiko heille tällainen hyvittely. Myös sen lupaaminen, että ei koskaan tekisi samaa vääryyttä uudelleen, sitä ei mielestäni voi uskottavasti vannoa toisille. Sen päätöksen voi tehdä vain jokainen itsessään ja tulevaisuus sitten näyttää muille, onko tekijä lupauksensa arvoinen. Mitkään sanat, hyvittelyt, vakuuttelut ja sopimukset eivät auta jos näyttö on toista. Luottamus palautuu vain ajan kanssa, eikä sitä prosessia voi mielestäni nopeuttaa.
Turvallisuuden palauttaminen on prio 1
Uskaltaako väkivaltaiseen parisuhteeseen sitten jäädä? Uskaltaako edes siinä tapauksessa, että puoliso sitoutuu terapiaan, myöntää tekonsa ja pyrkii sovittelemaan? Mitä jos hän alkoholistin tapaan jossain vaiheessa ”retkahtaakin” takaisin väkivaltaisuuteen? Onko järkevää riskeerata omaa ja läheistensä turvallisuutta, vaikka väkivallan tekijä lupaisi ja yrittäisi hyvitellä miten tahansa? Summa summarum, valinnoissa on aina syytä punnita, mitkä toimenpiteet ovat turvallisia kaikkien osapuolien kannalta. Vastuun ottaminen väkivaltaisuudesta ja tehdystä väärin teosta on kuitenkin kanssa ihmisille merkki myönteisestä muutoksesta kohti turvallisuuden palauttamista.
Kirjassa painotetaan useasti sitä, että turvallisuus pitää asettaa tavoitteeksi. Riittävä turvallisuuden taso on kuitenkin subjektiivinen kokemus ja täysin riskitöntä ja turvallista elämää ei pysty kukaan saavuttamaan. Tärkeintä on kuitenkin saada riittävä turvallisuuden taso, valmiutta toimia uhkaavissa tilanteissa ja oppia hakemaan apua ajoissa.
Väkivalta jättää ihmiseen syvät arvet. Vaikka väkivalta olisi loppunut, sen vaikutukset jatkuvat usein pitkään ja uhri voi kärsiä pitkään peloista ja turvattomuudesta. Onneksi kaikesta huolimatta, elämässä on myös paljon hyvää. Ja toivoa, sitä on aina.
Mikäli huomaat, että joku läheisesi kokee tai saattaa kokea lähisuhdeväkivaltaa, jo yksikin kysymys voi pelastaa: ”Olen huolissani sinusta. Miten toivoisit minun auttavan sinua?”
Lisätietoja kirjasta täällä.
Lisätietoja terapiapalveluistani löydät täältä.
huhti 10, 2021
Mielen terveys ei ole pelkkää mielen hyvinvointia tai elämää ilman ongelmia. Suru ja pettymykset, pelot ja ahdistuneisuus ovat osa jokaisen elämää. Kyse on kuitenkin ongelmasta vasta kun oireet haittaavat toimintakykyä, aiheuttavat pidempikestoista kärsimystä ja hankaloittavat ihmissuhteita.
Ihminen on tunteva ja tunnetilat vaikuttavat myös elimistöön luoden erilaisia somaattisia oireita. Mielen vointi heijastuu koko ihmiseen. Tutkimusten mukaan joka viides suomalainen sairastaa jotakin mielenterveyden häiriötä. Onneksi vakavista ja pitkäkestoisistakin psykiatrisista sairauksista voi parantua. Mielenterveyden häiriöiden luokittelussa käytetään lääketieteelliseen tietoon perustuvia diagnooseja. Diagnoosi on pohjana hoidolle ja diagnoosin perusteella aloitetaan sekä kohdennetaan potilaan yksilöllinen hoito. Diagnoosi on myös edellytyksenä yhteiskunnan tukemalle psykoterapialle.
”I’m not my anxiety.”
Terapeuttisen työn kannalta on tietenkin tärkeää tietää asiakkaiden mahdolliset diagnoosit, sillä diagnoosi voi kertoa paljon asiakkaan oirehtimisesta. Diagnoosi auttaa tarvittaessa myös terapeuttia ohjaamaan asiakasta eteenpäin oikeanlaisen hoidon piiriin. Diagnoosi on myös usein helpotus asiakkaalle itselleen kun hän saa selvyyden oireisiinsa, mutta sen ei pitäisi kuitenkaan olla asiakasta täysin määrittävä tekijä, sillä ihminen on myös paljon muuta kuin diagnoosinsa. Ehkä asiakkaista voisi jopa olla virkistävää jos terapeutti kohtaa asiakkaan ilman ennakkokäsityksiä, antamatta liikaa painoarvoa diagnoosille vaan kuuntelemalla mitä asiakkaalla on sanottavanaan. Tietyllä tavalla se voisi olla uskallusta katsoa ”laatikon ulkopuolelle”, ja yrittää nähdä niitä positiivisten muutosten mahdollisuuksia ilman, että diagnoosin annettaisiin rajoittaa ja rajata ajattelua liikaa (poislukien vakavat välitöntä psykiatrista hoitoa vaativat psykoottiset diagnoosit).
Tieto lisää tuskaa?
Nykyään mielenterveyteen liittyvät asiat ovat jo hyvin ymmärrettyjä ja ihan tavallisiakin. On hienoa huomata, että esimerkiksi nuoret ovat paljon valveutuneempia mielenterveyteen liittyvistä asioista kuin vielä jokunen vuosikymmen taaksepäin. Kuitenkin välillä tulee olo, että jatkuva tietomäärän lisääntyminen ja tietynlainen kulttuurillinen muutos on myös lisännyt nuorten ahdistusta, tai ainakin tuonut sen näkyvämmäksi. Yhä nuoremmilla on ahdistusta, stressiä ja masennusta, ja olisi mielenkiintoista tietää mikä kaikki siihen loppujen lopuksi vaikuttaa. Korona-aika on varmasti tuonut siihen oman lisänsä, mutta jo ennen koronaa tämä ilmiö oli havaittavissa.
”Ota niskasta kiinni” ei auta
Mielen sairaudet ovat kuitenkin tosiasia ja ne eivät parane vain tahdonvoimalla tai ryhdistäytymällä. Myös tämän vuoksi diagnoosit ovat todella tärkeitä, jotta potilas osataan ohjata oikean avun pariin. Terapeutin on tärkeää ymmärtää eri tautiluokitusten merkitys ja diagnoosien mahdollinen vaikutus asiakastyöhön. Monilla diagnoosin saaneilla asiakkailla on myös erilaisia lääkityksiä, joista terapeutin olisi hyvä olla tietoinen. Kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin saada hyvä, luottamuksellinen yhteys asiakkaaseen ja nähdä diagnoosien ja mahdollisten ongelmien lisäksi myös niitä hyviä ja positiivisia puolia – ja erityisesti juuri niitä. Vakavimmistakin psyykkisistä häiriöistä kärsivä voi silti elää hyvää elämää.
On vain toivottomia hetkiä, ei toivottomia ihmisiä.
Täältä löydät lisätietoa tautiluokituksista.
Jos tarvitset keskusteluapua, löydät lisää terapiapalveluistani täältä.
kesä 23, 2020
Poimintoja ja pohdintoja kirjasta Ihmisyyden rajalla (V.E. Frankl)
Inhimillisen kärsimyksen koko on hyvin suhteellinen. Keskitysleiriltäkin aikoinaan selviytynyt psykiatri Viktor E. Frankl kirjoittaa Ihmisyyden rajalla-kirjassaan siitä miten ihmisen kärsimys toimii kuin kaasu. Jos tyhjään kammioon pumpataan määrätty määrä kaasua, se täyttää kammion tasaisesti riippumatta siitä miten suuri kammio on. Samalla tavoin kärsimys täyttää ihmisen sielun ja tietoisen mielen, riippumatta kärsimyksen koosta.
Kärsimystä on eri syistä ja erilaiset olosuhteet tietenkin vaikuttavat ihmiseen, kuten esimerkiksi unenpuute, riittämätön ravinto ja henkiset paineet. Franklin mukaan ihminen pystyy kaikista olosuhteista huolimatta päättämään mikä hänestä tulee. Frankl kirjoittaa, että arvot eivät saa ihmistä liikkeelle, ne eivät työnnä ihmistä vaan ne vetävät häntä. Ihmisellä on kuitenkin aina vapaus valita tarjouksen hyväksymisen ja hylkäämisen välillä ja joka hetki ihmisen on päätettävä, meni sitten syteen tai saveen, mihin hän elämässään tähtää.
Sivutuotteena mielihyvä
Ihminen saattaa kuitenkin pelätä erilaisia tilanteita, mutta ironista on, että usein pelko saa toteutumaan juuri sen mitä pelkää ja taas vastaavasti innokas yrittäminen estää usein saavuttamasta sen mitä voimakkaasti haluaa. Frankl puhuu näistä edellä mainituista käsitteistä nimillä intentio ja hyperintentio, esimerkiksi tilanteissa missä mies yrittää innokkaasti todistaa omaavansa seksuaalista potenssia tai vastaavasti nainen kykyään kokea orgasmi, eli mitä voimakkaammin he sitä toivovat, sitä huonommin he siinä onnistuvat. Siksi Frankl mainitseekin, että mielihyvän tulisi olla sivutuote, sillä jos siitä tehdään itse päämäärä, se menee helposti pilalle.
Myös liiallinen huomion kiinnittäminen asiaan (hyperreflektio) saattaa olla haitallista.
Tästä päästäänkin kätevästi seuraavaan käsitteeseen eli paradoksaaliseen intentioon. Tämä nimihirviö tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmisen pitäisi kokeilla hetken aikaa juuri sitä mitä hän pelkää. Esimerkiksi unihäiriöiden hoidossa paradoksaalista intentiota voidaan käyttää niin, että innokkaan nukahtamisen yrittämisen sijasta estellään nukahtamista. Nukahtamista kohtaan syntynyt hyperintentio siis korvataan paradoksaalisella intentiolla olla nukahtamatta ja usein käykin niin, että asianomainen nukahtaa.
Pyri päämäärääsi
Frankl kirjoittaa kirjassaan myös eräästä todella tärkeästä aiheesta eli siitä miten vaarallista on ajatella, että ihminen tarvitsisi jatkuvasti ja ensisijaisesti vain tasapainoa. Henkinen terveys vaatii Franklin mukaan tietyn määrän jännitystä eli jännitystä sen välillä mitä on jo saavuttanut ja mitä tulisi saada aikaan. Ihminen ei tarvitse täysin jännityksetöntä tilaa, vaan pyrkimistä ja ponnistelua johonkin päämäärään, joka on hänen arvoisensa.
On myös hyvin tyypillistä, että ihminen haluaa tehdä joko sen mitä muut tekevät tai hän tekee mitä muut ihmiset toivovat hänen tekevän. Jos ihminen ei pyri omien arvojensa mukaiseen toimintaan, hän saattaa ajautua helposti tietynlaiseen tyhjiön tilaan, mitä Frankl kuvaa kirjassaan eksistentiaalisena tyhjiönä. Se tarkoittaa kansankielellä ikävystymistä. Frankl väittää, että ihminen horjuukin ikuisesti kahden äärimmäisyyden välillä – kärsimyksen ja ikävystymisen.
Nykyään painotetaan, että ihmisen pitäisi olla onnellinen ja itsensä onnettomaksi tunteminen olisi muka merkki sopeutumattomuudesta. Jokaisella ihmisellä on vapaus olla mitä tahansa tai olla olematta, kaikki on hänestä itsestään kiinni ja erityisesti siinä mitä valintoja ja päätöksiä hän tekee eri tilanteissa.
Lopuksi haluaisin nostaa kirjasta vielä yhden mielenkiintoisen poiminnan. Frankl kirjoittaa, että huumori on eräs sielun aseista taistelussa itsensä säilyttämiseksi. Hän mainitsee, että huumori paremmin kuin mikään muu ihmisessä voi suoda mahdollisuuden irrottautua ja kohota minkä tahansa tilanteen yläpuolelle, vaikkapa vain muutamaksi sekunniksi.
Voisiko tästä päätellä, että elämä ei ehkä olekaan jatkuvasti niin vakavaa ja vain yhtä kärsimystä?
Lähde: Ihmisyyden rajalla – Viktor E. Frankl, 2002
Lisätietoa terapiapalveluistani löydät täältä.
