+358 45 7872 8840 highhopeshelsinki@gmail.com
Ystäväni Ongelma

Ystäväni Ongelma

Kirjareferaatti kirjasta Ongelmista ratkaisuihin – Lyhytterapian perusteet (Ahola & Furman)

”If you change the name you change the game.”

”Ongelman ratkaisemisesta tulevan kunnian pitäisi olla suurempi kuin ongelman tuottama häpeä.”

”Jokaisessa ongelmassa on hopeareunus.”

Vaikka Ben Furmanin ja Tapani Aholan kirja sisältää myös ripauksen lyhytterapian historiaa, kirja pureutuu nimensäkin mukaisesti erityisesti ongelmien ratkomiseen. Kirja sisältää monipuolisia esimerkkitapauksia, joista on apua terapeuttisessa työskentelyssä. Kirja on hyvin konkreettinen ja sisältää esimerkkien yhteydessä myös erinomaisia pohdintoja.

Jos jossakin laitteessa on vika, yleensä ensimmäisenä täytyy selvittää mistä se johtuu, jotta vika voidaan korjata. Inhimillisen ongelman kohdalla logiikka ei toimi aivan samalla tavalla. Ratkaisukeskeisestä näkökulmasta ongelmien syihin pureutuva lähestymistapa on haastava, jopa haitallinen, sillä inhimilliset ongelmat eivät ole useinkaan yhtä suoraviivaisia kuin esimerkiksi teknisten vempeleiden ongelmat. Ihmiset myös yrittävät ratkaista ongelmiaan usein väärällä tavalla, jolloin ratkaisuyritykset voivat jopa pahentaa ongelmia. Esimerkiksi joku saattaa turruttaa oloaan alkoholilla, toinen kenties välttelemällä asiaa ja niin edelleen. Terapeutin tehtävänä onkin auttaa asiakkaita löytämään parempia ratkaisukeinoja, mutta tärkeintä on tiedostaa, että ratkaisun avaimet löytyvät lopulta aina asiakkaalta itseltään.

Ratkaisukeskeinen ilmapiiri on avainasemassa toiveikkuuden lisäämisessä, sillä ratkaisukeskeisessä terapiassa keskitytään rohkaisemaan ihmisiä muutokseen ja pienin askelin kohti parempaa. On tärkeää muistaa, että ongelmat eivät tuota ihmisille pelkkää kärsimystä vaan ne opettavat myös elämää ja auttavat ratkomaan muita ongelmia. Terapeutin liian ongelmakeskeinen lähestymiskulma on myös siitä haasteellinen, että koko terapiaistunnosta voi tulla liian ongelmakeskeinen ja ongelmat tuntuvat vain kasaantuvan. Kuten Ahola ja Furman kertovat, ei ole tarkoituksenmukaista, että asiakas tulee yhden ongelman kanssa ja lähtiessään kantaa selkä vääränä kasseja, jotka ovat täynnä erilaisia ongelmia. Jos ongelmia kuitenkin on useampia, niin kuin usein onkin, voi ja kannattaa nähdä ne mahdollisuuksien mukaan itsenäisinä ja toisistaan riippumattomina. Hyvä esimerkki tällaisesta tilanteesta on, että ihmisellä voi olla jalkasieni, päänsärky ja hammasmätä ilman, että näillä vaivoilla on välttämättä mitään tekemistä keskenään. Toinen esimerkki on, että ihmisellä voi olla hankaluuksia ihmissuhteissa, paniikkikohtauksia ja traumaattisia lapsuudenkokemuksia ilman, että näilläkään on mitään tekemistä toistensa kanssa. Tässä ehkä kirjan tärkein opetus: Ei pidä lähteä siitä olettamuksesta, että kahden ongelman välillä olisi jokin syy-yhteys. Kaikkia ongelmia ei myöskään tulisi yrittää ratkoa kerralla, sillä jo yhdenkin ongelman onnistunut ratkominen lisää ihmisen luottamusta ja madaltaa kynnystä ratkoa muitakin ongelmia.

Nykyään suorastaan rakastetaan erilaisia diagnooseja. Se on tietenkin ymmärrettävääkin ja useassa tapauksessa niistä on paljon hyötyä. Kirjassa on kuitenkin tähän aiheeseen liittyvä äärimmäisen tärkeä ja ajankohtainen huomio. Lapsille, jotka ovat levottomia, sopeutumattomia ja kypsymättömiä, annetaan usein diagnoosiksi AD-HD. Tämän diagnoosin vaarana on, että uskotaan että lapsen ongelma johtuu viasta hänen aivoissaan ja tuolloin luovutaan helposti toivosta ja tehokkaiden ratkaisujen etsimisestä.

Ei ole samantekevää millaisia ongelmia olemme kohdanneet. Ei ole samantekevää millainen menneisyytemme on. Mutta se miten näemme menneisyytemme ja miten asennoidumme ongelmiimme, vaikuttaa siihen, miten näemme tulevaisuutemme ja päinvastoin. Myönteiset tulevaisuuden näkymät herättävät toivoa, mutta joskus on tilanne, että asiakas ei näe mitään myönteistä eikä toivoa missään. Tuolloin viimeistään on hetki kaivella menneisyyttä, kysyä aiemmista elämässä tapahtuneista onnistumisista ja hyvistä hetkistä.

Kaikesta voi selvitä ja kaikesta kannattaa puhua. Ihan totta. Vaikeudet ja hankaluudet voi nähdä ystävinämme, sillä niistä on apua myös muiden ongelmien ratkaisemisessa. Tähän loppuun haluankin poimia kirjasta tärkeän opetuksen: ”Kun ongelmat nähdään ystävinä, opettajina tai kasvun paikkoina, häpeä korvautuu kunnialla ja ongelmien ratkaiseminen luovalla tavalla yhdessä muiden ihmisten kanssa tulee mahdolliseksi.”

Masennusta vai merkityksen puutetta?

Masennusta vai merkityksen puutetta?

Masennus on kuin musta koira, joka saapuu vierailulle usein yllättäen ja ilmoittamatta. Mikään ei tunnu enää kiinnostavan eikä motivoivan, mikään ei tuota mielihyvää ja ilo katoaa elämästä. Ruokahalu on pilalla, muisti pätkii ja keskittymiskyky on kateissa. Kaikki tekemiset vievät hirveästi energiaa ja pää alkaa täyttyä peloilla. Masennuksen oireita ovat usein myös unihäiriöt, itsetuntoon liittyvät muutokset, vetäytyminen ihmissuhteissa, aktivaatiotason muutokset, kognitiiviset oireet, mielihyvän ja nautinnon kokemisen puute, painon ja ruokahalun muutokset, seksuaalisen käyttäytymisen muutokset, kipuoireet ja toivottomuus sekä kuolemaan liittyvät ajatukset. Lisäksi on pelko siitä, että muut ihmiset saisivat tietää ja arvostelisivat. Masennuksen piilottelu vie hurjasti voimia ja aiheuttaa itsetunto-ongelmia. Yksi tyypillisin masennuksen merkki on eristäytyminen, jolloin sosiaaliset kontaktit vähenevät. Joskus on myös niinkin, että masennuksesta kärsivä ei tunne edes epätoivoa tai ahdistusta, sillä hän ei tunne yhtään mitään.

Masennustilassa mielialan muutos ja siihen liittyvät oireet saattavat kestää yhtäjaksoisesti viikkoja, kuukausia, joskus vuosiakin. Masennukseen liittyy yleensä voimakkaasti kokemus, missä ihminen ajattelee että häntä ei tarvita mihinkään. Jotta ihminen voi hyvin, hänellä tulisi olla jokin merkitys ja tehtävä, josta voi olla ylpeä. Lisäksi, vaikka masennusdiagnoosit ovat hyvinkin yleisiä ja tavallisia, stigma on silti tiukassa. Moni häpeää kertoa diagnoosistaan, sillä ihminen voi kokea itsensä vääränlaiseksi ja kokea sairauden määrittävän koko hänen ihmisarvonsa. Diagnoosi aiheuttaa helposti häpeää, ulkopuolisuuden tunnetta ja heikentää itsemyötätuntoa.

Masennus voi myös helpottaa kun oireille löytyy selitys. Masennuksen voi ikävistä oireista huolimatta nähdä myös mahdollisuutena jonkin uuden kasvulle ihmisen elämässä. Masennus voi herättää siihen, että omat arvot tulisi laittaa uuteen järjestykseen ja samalla se opettaa tervettä itsekkyyttä. Masennusta ei tulisikaan aina ajatella vain negatiivisena asiana, vaan opettavaisena elämänkokemuksena, osana ihmisen elämää. On myös hyvä muistaa, että kaikki päänsisäiset ajatukset ja pelot eivät ole välttämättä totta, vaan monimutkaisten aivojemme satunnaisia impulsseja.

Masennusdiagnoosi voi kuitenkin aiheuttaa myös sen, että ihmisen identiteetti muuttuu ja hän alkaa identifioida itsensä masentuneena eikä ihmisenä, jolla on masennuksen oireita. Masennuksen oireista kärsivä saattaa ajatella, että masennus ei poistu koskaan ja diagnoosi voi vahvistaa tätä ajatusta. Mielestäni tärkeintä ratkaisukeskeisessä lähestymistavassa on muistaa, että masennus, tai mikään muukaan sairaus, ei koskaan määrittele ihmistä kokonaan vaikka se ilmenisi kuinka voimakkaana, sillä ihminen on aina paljon muutakin kuin ahdistuksensa ja masennuksensa.

Masennusoireista kärsivän asiakkaan kohdalla olisi mielestäni tärkeää keskittää huomio mahdollisuuksien mukaan kaikkeen muuhun kuin itse masennusoireisiin. Olisi mahtavaa nähdä millainen henkilö siellä masennusoireiden takana on ja olisi ilo tutustua siihen henkilöön jos vain suinkin mahdollista. On kuitenkin äärimmäisen tärkeää, että ihminen kokee tulleensa kohdatuksi ja että hänellä on turvallinen olo. Toivon, että omassa terapiatyössäni asiakkaillani olisi turvallinen ja luottavainen olo, sillä silloin tunteensakin voi näyttää avoimemmin. Turvallinen ilmapiiri syntyy, kun asiakas kokee, että terapeutti ymmärtää ja hyväksyy hänen tilanteensa.

On myös äärimmäisen tärkeää, ettei terapeuttina ruoki ongelmiin suuntautunutta keskustelua vaan hiljalleen johdattaa keskustelua itsemyötätuntoon, asiakkaan omiin voimavaroihin ja sitä kautta näkökulman vaihtamisen taidon opetteluun, sillä masennus ei useinkaan ole pysyvä olotila vaan siitä on mahdollista parantua. Omassa terapiatyössäni yritän aina pitää keskustelun vaakakupin enemmän positiivisessa kuin negatiivisessa, sillä uskon, että kun kääntää katseensa hyvään, hyvä hiljalleen lisääntyy. Paras palkinto on kun asiakkaan silmistä alkaa näkyä toivoa.

Lähteet:

https://headsted.fi/minulla-oli-musta-koira-nimeltaan-masennus/
https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00389
Jossakin on ilo (B.Furman & J.Valtonen, 2000)
Masennus pysähtymisenä elämän tienhaaraan (A.Mattila)

Yhteisen sävelen löytäminen

Yhteisen sävelen löytäminen


Kirjareferaatti kirjasta Reteaming-valmennus (Ahola & Furman)

”Miten toivoisit asioiden olevan tulevaisuudessa?”

”Mitä pitäisi tapahtua, jotta unelma voisi toteutua?”

”Millä tavalla koko työyhteisö hyötyisi siitä, että tavoite onnistutaan saavuttamaan?”

”Mitkä ovat jokaisen työyhteisön jäsenen omat voimavarat?”

Reteaming tarkoittaa nimensä mukaisesti uudelleentiimiytymistä eli uuden yhteisen sävelen löytämistä. Reteaming on yksilöiden ja yhteisöjen ratkaisukeskeinen kehittämismenetelmä, mutta ennen kaikkea oppi, jonka tärkeimpänä tehtävänä on tukea ja auttaa ihmisiä voittamaan ongelmia, asettamaan tavoitteita ja saavuttamaan myönteisiä muutoksia. Reteaming- ryhmän jäsenet pohtivat yhdessä mitä pitäisi muuttaa tai saavuttaa sekä sitä miten kyseiset muutokset voidaan saada aikaiseksi yhteisvoimin.

Reteaming- menetelmä sisältää kaksitoista vaihetta, ja menetelmä alkaa unelmien ja haaveiden kuvaamisesta, jonka jälkeen asetetetaan selkeät tavoitteet ja pohditaan ratkaisukeskeisestä näkökulmasta muun muassa sitä mitä hyötyä tavoitteen saavuttamisesta on meille itsellemme ja muille. Tavoitteen määrittely tai sen saavuttaminen ei ole aina helppoa ja siksi on hyvä todeta, että tavoitteen saavuttaminen voi olla haastavaa eikä muutosprosessi ole useinkaan helppo ja nopea. Hyvästä tulevaisuudesta keskusteleminen luo kuitenkin pohjaa tavoitteiden asettamiselle. Tavoitteen ei tarvitse olla heti täydellinen, sillä tavoite kirkastuu prosessin aikana. Jos tavoitteen määrittely tuntuu täysin mahdottomalta, voi yrittää vastata seuraavaan kysymykseen: ”Onko olemassa jotakin mitä haluaisit oppia, muuttaa tai saavuttaa?”.

Kun tavoite on saatu määriteltyä ja Reteaming- valmennus on lähtenyt käyntiin, voi joskus käydä niin, että edistystä ei suurista odotuksista huolimatta tapahdu. Työryhmä saattaa miettiä ovatko valitut toimenpiteet olleet oikeita, tarvitaanko kenties lisää resursseja tai jotain muuta? On hyvä muistaa, että edistyksen askeleita seuraa usein myös askeleita taaksepäin ja nekin kuuluvat luonnollisena osana muutosprosessiin. Reteaming- menetelmän ehkä tärkein kysymys onkin: ”Mitkä tekijät puhuvat sen puolesta, että saatatte esteistä huolimatta onnistua saavuttamaan tämän tavoitteen?”. On myös hyvä tiedostaa, että jos valmennettavaa huolestuttaa jokin akuutti ongelma, tuolloin tavoitelähtöinen työtapa ei välttämättä tunnu oikealta, jolloin tavoitteiden asettamisen sijasta käsitellään ensin varsinaista ongelmaa. Kirjassa kerrotaan, että oli ongelma mikä tahansa, sen sisälle kätkeytyy muutostoive, sillä ongelmat ja tavoitteet ovat ”saman kolikon eri puolia.” Esimerkiksi jos ongelmana on heikko itsetunto, vastaava tavoite voisi olla itseensä uskominen tai itseluottamuksen vahvistaminen.

Reteaming- menetelmää voi hyödyntää monissa erilaisissa yhteyksissä kuten esimerkiksi esimiestaitojen kehittämisessä, työuupumuksen hoidossa ja kipu- ja mielenterveyspotilaiden kuntoutuksessa. On kuitenkin hyvä muistaa, että mikäli organisaatiossa on tapahtunut hiljattain rakennemuutoksia, kannattaa aloittaa henkilöstön kuuntelemisesta eikä lähteä heti kartoittamaan unelmia, sillä se voitaisiin kokea loukkaavana. Kirjassa mainitaan Myrskyn jälkeen- malli, jossa kokemukset otetaan vastaan, niistä selviydytään ja niiden voima saadaan ohjattua osaksi jälleenrakennustyötä. Kuten kirjassa hauskasti ilmaistaan, vaihdetaan ”blamestorming” ”brainstormingiin”. Reteaming- valmennuksen aikana on myös hyvä havainnoida minkälaisia reaktioita muutosprosessi on aiheuttanut, esimerkiksi millaisia kehon reaktioita tai tunnereaktioita ryhmän jäsenet ovat huomanneet ja millaisia vaikutuksia prosessilla on ollut ajatuksiin, toimintaan sekä käyttäytymiseen.

Ahola ja Furman kirjoittavat myös erittäin tärkeästä asiasta, eli tilanteesta jossa tavoitteen asettaja on joku muu kuin me itse. Esimerkiksi joku saattaa sanoa: ”Sinun pitäisi lopettaa tupakanpoltto”. Tällainen tavoite on ontto, sillä se ei tunnu aidosti kiinnostavalta. On vaikea sitoutua jonkin toisen ihmisen asettamaan tavoitteeseen. Kirjassa on myös toinen hyvä esimerkki asiasta vähän toisesta kulmasta. Jos ihminen menee lääkäriin ja lääkäri sanoo: ”Haluat siis lopettaa tupakanpolton. No mitä aiot tehdä asialle?”. Joskus lääkärin suora kysymys rohkaisee potilasta muutokseen, mutta vaarana on, että potilas kokee lääkärin moittivan häntä. Kyseessä on nujertava kysymys, joka tarkoittaa hyvää, mutta voi aiheuttaa vahinkoa.

Oli muutostoive lopulta mikä tahansa, on hyvä lähteä pienin askelin kohti tavoitetta. Olisi myös hyvä jos muutosprosessin aikana olisi joku, joka voisi tukea, kannustaa, ja luoda uskoa ja luottamusta tavoitteen saavuttamiseksi. Kun tavoitteeseen vihdoin päästään, on äärimmäisen tärkeää muistaa onnistumisen juhlistaminen. Projektin päättäminen on olennainen osa prosessia, sillä se on hetki, jolloin juhlistetaan onnistumista sekä kiitetään työryhmää ja kannustajia. Hyvä sinä, hyvä te! Kiitos.

Toiveet ja unelmat

Toiveet ja unelmat

Sain vihdoin luettua Maaret Kallion kirjan Voimana toivo. Minun on pitänyt lukea se jo pidemmän aikaa, mutta jostain syystä aina joku muu kirja on kiilannut eteen. Harmittaa, että en ole aiemmin lukenut kirjaa, sillä se on aivan fantastinen. Kirja julkaistiin maaliskuussa 2020. Ihan kuin se olisi ollut etiäinen siitä, että tarvitsemme pian toivoa enemmän kuin pitkiin aikoihin, juuri koronapandemian kynnyksellä.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti toivosta, mutta myös elämään kuuluvasta toivottomuudesta, vastoinkäymisistä ja surusta. Kallio kirjoittaa vaikeistakin teemoista lempeästi ja suurella viisaudella. Kirja on vahvasti elämänmakuinen ja siitä huokuu Kallion vankka ammattitaito, mutta myös hänen persoonansa ja tapansa ajatella elämästä. Kirja tuo toivoa lukijalleen ja auttaa ymmärtämään mistä elämässä ehkä oikeastaan onkin kysymys.

Kallio painottaa kirjassaan useaan otteeseen, että vaikka elämä voi näyttää musertavalta ja mahdottomalta, tunteet ovat aina ohimeneviä eikä saisi koskaan mennä siihen ansaan, että tunne olisi pysyvä ja kestäisi lopun elämää. Kallio muistuttaa, että kaikkia tunteita voi myös sallivasti kokea eikä niissä tarvitse aina toimia. Vastoinkäymiset kuuluvat elämään siinä missä hyvätkin asiat. Toivo on kuitenkin mahdollisuus tavoitella jotain hyvää.
Kirjassa mainitaan myös muutamaan kertaan ehkä yksi tärkeimmistä asioista: ihmistä ei ole luotu olemaan täysin yksin, sillä ihminen on laumaeläin.
Ihminen ei toivu yksin. Toistan, ihminen ei toivu yksin.

Kallio puhuu myös tärkeästä asiasta eli jaetusta toivottomuudesta ja siitä miten se luo toivoa, sekä miten toivoa ei saisi koskaan tuputtaa. Myös nykypäivänä vahvasti vallalla oleva ajatus jatkuvasta pärjäämisestä vääristää tilannetta. Kaikki ei ole aina vain itsestä kiinni ja koskaan ei voi tietää milloin on itsekin avun tarpeessa. Onneksi hyvää voi joka tilanteessa vahvistaa pienin, toistuvin teoin.

Toivo on aavistus hyvästä, ja tämä kirja totisesti luo toivoa.
Kiitos Maaret Kallio.

Tautiluokitukset terapeuttisen työn näkökulmasta

Tautiluokitukset terapeuttisen työn näkökulmasta

Mielen terveys ei ole pelkkää mielen hyvinvointia tai elämää ilman ongelmia. Suru ja pettymykset, pelot ja ahdistuneisuus ovat osa jokaisen elämää. Kyse on kuitenkin ongelmasta vasta kun oireet haittaavat toimintakykyä, aiheuttavat pidempikestoista kärsimystä ja hankaloittavat ihmissuhteita.

Ihminen on tunteva ja tunnetilat vaikuttavat myös elimistöön luoden erilaisia somaattisia oireita. Mielen vointi heijastuu koko ihmiseen. Tutkimusten mukaan joka viides suomalainen sairastaa jotakin mielenterveyden häiriötä. Onneksi vakavista ja pitkäkestoisistakin psykiatrisista sairauksista voi parantua. Mielenterveyden häiriöiden luokittelussa käytetään lääketieteelliseen tietoon perustuvia diagnooseja. Diagnoosi on pohjana hoidolle ja diagnoosin perusteella aloitetaan sekä kohdennetaan potilaan yksilöllinen hoito. Diagnoosi on myös edellytyksenä yhteiskunnan tukemalle psykoterapialle.

Terapeuttisen työn kannalta on tietenkin tärkeää tietää asiakkaiden mahdolliset diagnoosit, sillä diagnoosi voi kertoa paljon asiakkaan oirehtimisesta. Diagnoosi auttaa tarvittaessa myös terapeuttia ohjaamaan asiakasta eteenpäin oikeanlaisen hoidon piiriin. Diagnoosi on myös usein helpotus asiakkaalle itselleen kun hän saa selvyyden oireisiinsa, mutta sen ei pitäisi kuitenkaan olla asiakasta täysin määrittävä tekijä, sillä ihminen on myös paljon muuta kuin diagnoosinsa. Ehkä asiakkaista voisi jopa olla virkistävää jos terapeutti kohtaa asiakkaan ilman ennakkokäsityksiä, antamatta liikaa painoarvoa diagnoosille vaan kuuntelemalla mitä asiakkaalla on sanottavanaan. Tietyllä tavalla se voisi olla uskallusta katsoa ”laatikon ulkopuolelle”, ja yrittää nähdä niitä positiivisten muutosten mahdollisuuksia ilman, että diagnoosin annettaisiin rajoittaa ja rajata ajattelua liikaa (poislukien vakavat välitöntä psykiatrista hoitoa vaativat psykoottiset diagnoosit).

Nykyään mielenterveyteen liittyvät asiat ovat jo hyvin ymmärrettyjä ja ihan tavallisiakin. On hienoa huomata, että esimerkiksi nuoret ovat paljon valveutuneempia mielenterveyteen liittyvistä asioista kuin vielä jokunen vuosikymmen taaksepäin. Kuitenkin välillä tulee olo, että jatkuva tietomäärän lisääntyminen ja tietynlainen kulttuurillinen muutos on myös lisännyt nuorten ahdistusta, tai ainakin tuonut sen näkyvämmäksi. Yhä nuoremmilla on ahdistusta, stressiä ja masennusta, ja olisi mielenkiintoista tietää mikä kaikki siihen loppujen lopuksi vaikuttaa. Korona-aika on varmasti tuonut siihen oman lisänsä, mutta jo ennen koronaa tämä ilmiö oli havaittavissa.

Mielen sairaudet ovat kuitenkin tosiasia ja ne eivät parane vain tahdonvoimalla tai ryhdistäytymällä. Myös tämän vuoksi diagnoosit ovat todella tärkeitä, jotta potilas osataan ohjata oikean avun pariin. Terapeutin on tärkeää ymmärtää eri tautiluokitusten merkitys ja diagnoosien mahdollinen vaikutus asiakastyöhön. Monilla diagnoosin saaneilla asiakkailla on myös erilaisia lääkityksiä, joista terapeutin olisi hyvä olla tietoinen. Kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin saada hyvä, luottamuksellinen yhteys asiakkaaseen ja nähdä diagnoosien ja mahdollisten ongelmien lisäksi myös niitä hyviä ja positiivisia puolia – ja erityisesti juuri niitä. Vakavimmistakin psyykkisistä häiriöistä kärsivä voi silti elää hyvää elämää.

On vain toivottomia hetkiä, ei toivottomia ihmisiä.