kesä 23, 2022
Poimintoja ja pohdintoja kirjasta Eroon oireista (M.Nordin, Viisas Elämä)
”On kaksi voimaa, jotka ohjaavat elämää: Rakkaus ja pelko.” – Maria Nordin
”Kärsimys syntyy vastustuksesta.” – Eckhart Tolle
”Jos toimit aina samoin, saat aina saman lopputuloksen.” – Albert Einstein
”Luulin, että pidimme vain hauskaa, mutta loimmekin muistoja.” – Nalle Puh
Maria Nordin esittelee kirjassaan oman tietoisuustaitomenetelmänsä, jonka tarkoituksena on toimia paranemisen tukena sekä lisätä elinvoimaa ja luovuutta. Kirjassa painotetaan, että kyseessä ei ole lääketieteellinen hoito ja koskaan ei tule jättää huomiotta terveydenhuollon ammattilaisten neuvoja ja lääketieteellistä hoitoa.
Kirja on saanut paljon huomiota osakseen, niin hyvässä kuin pahassa. Koska olen kiinnostunut kaikesta mikä saa osakseen kritiikkiä, ei ole ihme, että tartuin tähän kirjaan suurella mielenkiinnolla, mutta myös skeptisyydellä. ”Bring it on, Maria”, huomasin ajattelevani kun pitelin kirjaa kädessäni.
Jo heti kirjan alkupuolella huomasin, että minulle ’ah niin ominainen’ skeptisyyteni alkoi lieventyä. Pohdin hiljaa mielessäni miksi tästä kirjasta oikeastaan onkaan noussut sellainen negatiivinen häly. Kirja ei pakota lukijaansa mihinkään, mutta rohkaisee pohtimaan suhtautumista asioihin ja tutustumaan Nordinin 12 askeleen menetelmään.
Aivojen muovautuvuus
Nordin kirjoittaa, että tietoa ja vastauksia ei tarvitse loputtomasti etsiä. Riittää, että laittaa tietoisen mielensä syrjään ja avautuu vastaanottamaan sanatonta tietoa. Elämää olisi hyvä tarkastella eri näkokulmista ja olisi hyvä uskaltaa kurottautua myös oman ajattelunsa ulkopuolelle. Kun alkaa luottaa parantavaan voimaan itsessään, alkaa väistämättä tapahtua muutoksia.
Usein yllättävänkin pienet asiat voivat tuottaa kipua, hengenahdistusta, päänsärkyä ja niin edelleen. Nordin selittää, että kun ihminen kokee uhkaa, hänen puolustusjärjestelmänsä havahtuvat ja alkavat etsiä ympäristöstä tai kehon sisältä vaaratekijöitä. Se on meissä sisäänrakennettu ominaisuus, jotta oppisimme välttämään vaaraa.
Nordin puhuu neuroplastisuudesta eli aivoissa tapahtuvista muutoksista. Niitä tapahtuu todennäköisimmin juuri silloin kun ihminen kokee jonkin tunnetilan – tiedostipa tunnetta tai ei. Tiedostamattomia neuroplastisia muutoksia tapahtuu erityisesti elämän taitekohdissa. Hyvä kysymys onkin: Onko aivot ohjelmoituneet ylireagoimaan asioihin, jotka todellisuudessa eivät edes ole uhkia?
Olemisen tila
Nordin puhuu kirjassaan Tarinaminästä, Rooliminästä ja Korkemammasta minästä. Hän varoittaa, että Tarinaminä ja Rooliminä luovat helposti draamaa ja erillisyyttä, jolloin on vaikea saada yhteys Korkeampaan minään.
Korkeampi minä on Nordinin mukaan hiljaisuus mielen taustalla. Ihminen, jolla on vahva Korkeampi minä, on vahva yhteys omaan kehoonsa ja mieleensä. Kun Korkeampi minä vahvistuu, yksilön kokema kärsimys vähenee. Vastavuoroisesti mitä enemmän koemme kuormitusta, sitä herkemmin alamme samaistumaan Tarinaminään ja Rooliminään.
Kun ihminen oppii näkemään itsensä osana luontoa, pääsee hiljalleen harmoniaan myös kehollisesti.
Kaksi ohjaavaa voimaa: Rakkaus ja pelko
Iso osa ihmisistä kiinnittää enemmän huomiota epämiellyttäviin, mutta vaarattomiin ajatuksiin, kehollisiin tuntemuksiin ja tunteisiin. Tämä on hyvin yksilöllistä ja siksi vaikuttaa enemmän toisilla kuin toisilla.
Nordin puhuu kirjassaan Sisäisestä Suojelijasta eli ehkä kansankielellä pelosta, jonka pyrkimys on muistuttaa, että et ole turvassa. Vaikka Sisäisen Suojelijan tahto on tavallaan hyvä, suojella sinua pahalta, kaikki epämiellyttävät asiat eivät todellisuudessa ole aito uhka. Siksi Nordin rohkaiseekin puhumaan omalle Sisäiselle Suojelijalleen seuraavasti: ”Rakas Sisäinen Suojelija, kiitos huomautuksesta, mutta olen nyt täysin turvassa.”
Kärsimys syntyy vastustuksesta
Kärsimys ei aiheudu siitä mitä on, vaan siitä miten suhtaudumme siihen, mitä on. Negatiivisen asenteen myötä keho tuottaa elimistöömme stressihormoneita, jotka puolestaan voivat saada oireen vahvistumaan. Vastustus siis voimistaa kipua, kirjoittaa Nordin.
Ihmisille on tyypillistä, että kivusta tai epämukavuudesta halutaan nopeasti ja helposti eroon. Nordin muistuttaakin, että elämään kuuluu myös epämukavuutta ja sen vastustaminen usein lisää epämukavuuden tunnetta. Nordin ehdottaa kivun lievitykseen rauhallista läsnäoloa, lempeää kosketusta ja lohtua. Tuolloin keho alkaa tuottaa oman kipua lievittävän hormonicocktailin.
Kun epämukavuus iskee, Nordin kehottaa rentoutumaan tietoisesti ja hengittämään syvään, jolloin tuntemus usein laantuu. Jos et tekisi näin, jatkaisit vastustusta otsa kurtussa ja kipu voimistuisi. Hän muistuttaa myös, että aina rajutkaan oireet eivät kerro todellisesta uhkasta. Kerro pelollesi: ”Teet tärkeää työtä, mutta nyt riittää.”
Kiitollisuus on rakkautta
Aina kun oireesi tai niiden aiheuttaja ilmenee, Nordin kehottaa tuntemaan kiitollisuutta. Hän kuvailee kiitollisuutta rakkauden olotilaksi, jolloi stressihormonien pitoisuus kehossa laskee.
Kun ihminen on stressaantunut, hänen sykevälivaihtelunsa voi olla suurta. Monesti ajatellaankin, että pieni sykevälivaihtelu eli tasainen rauhallinen syke olisi merkki hyvinvoinnista. Nordin sanoo, että asia on kuitenkin päinvastoin. Sydän ei ole kone, vaan aistiva ja välittävä elin.
Kun huomaa, että elimistö käy ylikierroksilla, on hyvä opetella kiitollisuutta. Ajattele asioita, joita rakastat, esimerkiksi jotain läheistäsi, kotiasi, harrastustasi ja niin edelleen. Arki on täynnä kiitollisuuden aiheita kun antaa niille mahdollisuuden tulla esiin. Jos ei keksi muuta, niin jokainen hengenveto voi riittää kiitollisuuden syyksi. Nordin muistuttaa, että kiitollisuuden tukeminen vetää kiitollisuuden aiheita puoleensa. Ota myös kärsimystä tuottava asia kiitollisuudella vastaan, sillä kiitollisuus muuttaa kehon hormonitasapainoa ja mahdollistavat kehon oman parantavan voiman vapautumisen.
Positiivisuuden voima
Nordin rohkaisee tukemaan omaa hyvinvointia siirtymällä positiiviseen kielenkäyttöön. Hän rohkaisee luopumaan diagnoosin nimen, sairauden nimen ja oireiden käyttämisestä (paitsi lääkärin vastaanotolla). Lisäksi hän kehottaa luopumaan sanasta ”oire” ja korvaamaan sanalla ”haaste”.
Positiivisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö elämään kuuluisi epämukavuus. Nordin kirjoittaa, että olemme saaneet harhakuvan, että jos kaikki ärsytystä ja epämukavuutta aiheuttavat asiat katoaisivat elämästämme, olisimme onnellisia. Ihmiskunnan elämä ei kuitenkaan koskaan ole ollut yhtä mukavaa kuin se on nyt. Yhä pienemmät asiat tuottavat meille päänvaivaa, ja liiallinen mukavuus tukahduttaa kyvyn kestää vastoinkäymisiä, epämukavuutta ja epävarmuutta. Nordin kysyykin nerokkaasti: ”Haluatko olla onnellinen vai tuntea loputonta mukavuutta?”
Stressi (sana, joka pitäisi kieltää!) ja mikrobit
Kirjassa puhutaan myös stressistä. Inhoan sanaa stressi, joten vaihdan sen nyt omavaltaisesti lennosta sanaan ressu. Noin. Paljon hauskempi.
Ressu tarttuu ja se on addiktoivaa. Ressu kaventaa havainnointikykyämme ja huomio kiinnittyy negatiiviseen. Nordin väittää, että mikrobimme kuuntelevat tunnetilojamme. Jos koet uhkaa, mikrobiesi Sisäiset Suojelijat havahtuvat ja alkavat etsiä ympäristöstä syitä uhkalle eivätkä toimi optimaalisesti. Tätä väitettää tukee myös se, että jopa 90% kehomme välittäjäaineista muodostuu suolistossa yhdessä mikrobien kanssa. Siksi ressu alentaa usein myös vastustuskykyämme.
Mutta ei hätää. Tähänkin on apu olemassa. Kosketus auttaa tässäkin ja sen voi tehdä myös itselleen. Kosketus hellii aivoja, sanoo Nordin. Kosketus saa aivot tuottamaan hormoneja kuten oksitosiinia, serotoniinia ja luonnollisia opioideja.
Lainatakseni rohkeasti legendaarista Frank Pappaa: ”Kosketelkaa toisianne.”
Vahva lukusuositus 5/5.
Lisätietoa kirjasta löydät täältä.
Tutustu terapiapalveluihini täällä.
touko 17, 2022
Poimintoja Tommy Hellstenin äänikirjasta Rakkaus (Readme)
Rakkaus – Mitä se on? Tätä on pohdittu varmasti koko ihmiskunnan historian ajan. Kuuntelin Tommy Hellsten äänikirjan Rakkaus, jossa hän kertoo rakkaudesta kauniisti ja viisaasti. ”Vain rakkaudessa voi olla heikko, keskeneräinen ja inhimillinen. Vain rakkaudessa voi elää.”
Hellsten sanoo, että rakkauteen liittyy vahvasti nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarve. Saatamme myös ajatella, että rakkaus täytyy ansaita, jolloin ihminen yrittää olla kiltti ja kelpaava. Tämä aiheuttaa sen, että ihminen muuttuu helposti joksikin mitä ei ole.
Rakkautta ei voi ansaita, ostaa tai vaatia, mutta rakkaudelle voi antautua, sanoo Hellsten. Hän puhuu siitä, kuinka ihminen on heikko juuri siksi, että hän antautuisi rakkaudelle. Heikkous ja arvottomuus vievät meidät rakkauden äärelle.
Rakkautta ei voi vaatia.
Rakkaus on ihmisen sielun keskeisin tarve. Kun rakkaus väistyy, syntyy tyhjiö, koska kukaan ei rakasta. Rakkautta ei voi kuitenkaan pakottaa, sillä sielu voi rakastaa vain vapaudesta käsin. Hellsten kertoo, että jos toinen alkaa hylätä, tulee pelko ja alkaa syytellä toista. Tämä entisestään karkottaa toisen ja ihminen menettää sen mihin hän ripustautuu.
Hellsten rohkaiseekin siirtymään toisen ihmisen tutkimisesta itsensä tutkimiseen. Mitä syvemmälle uskallat katsoa itseäsi, sitä helpompi toista on kunnioittaa. Hellsten puhuu myös erillisyydestä, siitä kuinka erillisyydestä käsin voi antaa toisen mennä – Saat sen mistä luovut, menetät sen mihin takerrut.
Anna elämän kantaa
Onko maailmankaikkeus hyväntahtoinen vai pahantahtoinen? Kumpaan sinä uskot?, kysyy Hellsten. Jos ihminen uskoo enemmän pahantahtoiseen maailmaan, saattaa ajautua pelkojen maailmaan, josta käsin alkaa toimimaan ylivarovaisesti. Hän muistuttaa, että yliturvallisuuden vaatimus aiheuttaa sen, ettei uskalla elää. Hän kehottaa luopumaan itse rakennetusta turvasta ja hyppäämään elämään, kannettuna olemiseen. Vasta sitten saa huomata, että elämä kantaa.
Voit kuunnella äänikirjan täällä.
Lisätietoa terapiapalveluistani löydät täältä.
huhti 11, 2022
Poimintoja kirjasta Pidä puolesi – irti narsistin hampaista (J. Viljamaa, Wsoy)
”Miksi joidenkin ihmisten seurassa tulee heikko itsetunto?”
Narsismi on muun muassa vallankäyttöä, manipulaatiota ja mökötystä.
Narsismi on käsitteenä hyvin laaja, mutta kirjailija ja sosiaalipsykologi Janne Viljamaa on saanut taidokkaasti mahdutettua useita eri narsismin ilmenemismuotoja teokseensa.
Viljamaa puhuu kirjassaan häiriötasoisesta narsimista, joka yleensä liittyy personallisuushäiriöihin. Häiriötasoinen narsisti on hyvin itsekeskeinen ja haluaa pysyä jatkuvasti valokeilassa. Hän voi olla myös hyvin kateellinen, mitätöivä ja kiusaaja. Hän rakastaa sitä, että saa pidettyä muut ihmiset jatkuvassa epävarmuudessa. Hän näyttelee rakkautta ja samalla tuo itseään röyhkeästi esiin.
Narsistin ilkeä mulkaisu
Narsisti on mielestään yhteisön tervein yksilö. Hän aidosti uskoo olevansa hyvä ja oikealla asialla.
Terve ihminen osaa kuitenkin ottaa muut huomioon, kun taas narsisti ajattelee vain ja ainoastaan itseään.
Viljamaa kirjoittaa siitä, kuinka epävakaa kasvuympäristö altistaa narsismille. Viljamaa painottaa myös sitä, miten tärkeää olisi oppia sietämään pettymyksiä jo lapsena, sillä muuten ihmiselle ei muodostu terveitä rajoja.
Narsistinen ihminen on yleensä neuroottinen ja hän yrittää välttää pelkoa ja ahdistusta jatkuvalla kontrollilla. Narsistille sattuma on pelottavaa, jota rahalla ja vallalla voi minimoida. Narsisti ajattelee, että muiden on taivuttava hänen oikkuihinsa. Lisäksi narsistisella ihmisellä on usein hyvin kielteinen ihmiskuva. Hänelle ihminen on yhtä kuin paha ja toiset ihmiset ovat hänelle jatkuva uhka. Narsistit ovat myös helposti vainoharhaisia sekä ulkoista menestystä tavoittelevia.
Miten suojautua narsistilta?
Viljamaa kirjoittaa, että itseään arvostavaa ihmistä on vaikea manipuloida. Narsisti ei kuitenkaan kaihda keinoja. Niitä voivat olla mm.
- Henkinen väkivalta
- Fyysinen väkivalta
- Seksuaalinen väkivalta
- Kodin rikkominen
- Laiminlyönti
Viljamaa painottaa, että narsistilta suojautuessa riittävä itsearvostus tärkeää. Lisäksi tiedon vapauttama ihminen osaa paremmin valita oman tiensä, jolloin ei ole tarvetta alistua eikä alistaa muita. Itseään mitättömänä pitävä on erityisen altis narsistin vaikutusvallalle, joten siksi oman vaikutusvallan lisääminen omaan elämään on äärimmäisen tärkeää.
Viljamaa painottaa, että ihmisen tulisi löytää oma ”flow”. Flow:n säännöllisesti kokevat ovat tutkitusti muita onnellisempia. Narsisti taasen tekee kaikkensa, jotta pystyisi estämään toisen flow-tilan. On tärkeää löytää itselle sopivin ympäristö, missä pääsee vapautumaan flow-tilaan. Se vähentää stressiä ja tuo välitöntä mielihyvää. Kannattaa siis tehdä jotain itselle mielekästä ihan joka päivä.
Miten pitää puolensa?
Viljamaa kehottaa hankkimaan tietoa, taitoa ja itsenäisyyttä. Hän myös rohkaisee tarkkailemaan omaa tilannettaan ja huomaamaan kaksoisstrategian: älä luovuta narsistille aikaa, rahaa ja muita resurssejasi. Lopuksi Viljamaa haluaa muistuttaa, että narsismi ei parane rakastamalla. Narsisti esittää välittävänsä ja se loppuu kun hän on saanut haluamansa.
Vaikka narsisti ei piittaa ei-sanasta, ilmoita aina omat rajasi selvästi. Se ei ehkä ole helppoa, mutta hyvin hyvin tärkeää.
Lisätietoja kirjasta täällä.
Terapiapalveluni löydät täältä.
maalis 28, 2022
Heräsin viiltävään kipuun vasemmassa pohkeessa. Ampaisin pystyyn ja nappasin samalla peiton kalpean ja alastoman vartaloni suojaksi. Painoin jalkaani voimakkaasti kylmää puulattiaa vasten samalla kun raotin hiljalleen silmiäni. Viereisellä laverilla makoili mies, jolla oli valtava määrä kiharaa tukkaa. Hänen vasen jalkansa oli kipsissä ja hänen oli selvästi ollut vaikea saada hyvää nukkumisasentoa kyynärsauvojensa vieressä.
Mietin mitähän tapahtuisi jos kipsissä oleva jalka kramppaisi kuten omani juuri parhaillaan. Onneksi kramppi alkoi pian helpottaa. Katsoin tuvan perälle. Siellä nukkuivat mökin omistajat, ystäväni Marika ja hänen tuore aviomiehensä Ari. He olivat tavanneet ihan tavallisena päivänä inkoolaisen S-Marketin parkkipaikalla, jolloin Marikalla oli ollut ongelmia autonsa käynnistyksessä. Ari, kavereiden kesken Aska, oli huomannut Marikan hädän ja päättänyt tulla auttamaan. Kun Arska kiinnitti käynnistyskaapeleita akun napoihin, Marika oli kiinnittänyt huomionsa Arskan miehekkääseen olemukseen. Rehellisesti sanottuna Arska oli huomannut Marikan upean ulkomuodon jo kassajonossa ja siksi hän ei hetkeäkään epäröinyt tulla tarjoamaan apuaan hädässä olevalle kaunottarelle.
Kuka olisikaan voinut uskoa, että siitä tapaamisesta alkoi kahden perheen hajoaminen. Sekä Marika että Arska olivat molemmat tahoillaan naimisissa, mutta siitä hetkestä he tiesivät, että he olivat löytäneet toisensa ja kaikki muu olisi sen jälkeen toisarvoista. Marika ja Arska salamarakastuivat ja pian avioerojensa jälkeen he menivät näyttävästi naimisiin Thaimaan paratiisisaarella turkoosin meren ympäröimänä. He olivat hyvin rakastuneita, jopa kadehdittavan. Nyt olin heidän kesämökillään Ruovedellä, jossain Tampereen ja Jyväskylän välissä. Mökin ikkunoista näkyi pitkälle järvenselälle, ja aurinko oli jo hyvää vauhtia nousemassa. Olin nukkunut korkeintaan neljä tuntia, sillä saunoimme ainakin puoleen yöhön asti. Edellisillan karpalolonkero maistui vielä suussa, mutta ei enää raikkaana vaan tunkkaisena ja hieman tahmeana. En edes pitänyt lonkerosta, saatikka sen karpaloversiosta, mutta ajattelin sen kuuluvan Suomen kesään, joten niitä tuli juotua useampi tölkillinen illan aikana.
…
Kyykistyin varovasti peittoni kanssa. Kramppi oli onneksi hellittänyt, vaikka pohkeessa tuntuikin yhä kireyttä. Mietin, että kramppi taisi johtua nestehukasta tai kenties magnesiumin puutteesta, mutta olin liian väsynyt hakeakseni vissyä tuvan keittiön pöydältä. Kellahdin selälleni patjalle, jonka päällä ollut ryttyinen lakana oli valunut osittain lattialle. Silitin hennosti vieressä nukkuvan miehen poskea. Hän näytti levolliselta, vaikka hän oli juonut edellisenä iltana melkoisen paljon. Hänen hiuksensa peittivät osan kasvoista ja huulet olivat keskeltä hieman rohtuneet. Mietin johtuiko se niistä suudelmista, joita vaihdoimme intohimoisesti illan aikana. Hän oli minulle liian nuori, tiesin sen, mutta en välittänyt. Tai halusin yrittää olla välittämättä. Ajattelin, että yritän nauttia tästä hetkestä niin kauan kuin se olisi mahdollista, sillä kukapa nuori mies olisi tosissaan keski-ikäisen naisen kanssa. Naisen, joka oli vieläpä naimisissa ja kahden lapsen äiti.
Pyörin hetken patjalla ja yritin saada uudelleen unta, mutta hetken päästä luovutin, puin päälleni ja lähdin mökin ovesta ulos. Ulkona aamu oli jo pitkällä ja marssin nurmikon keskeltä kohti pihan laidalla olevaa ulkohuussia. Huussi oli yllättävän siisti ja hajuton. Katselin tarpeita tehdessäni huussin ovessa olevasta sydämenmuotoisesta aukosta kauniita metsämaisemia. Lehtipuut huojuivat kesäaamun lempeässä tuulessa. Pihalla näkyi myös edellisen illan nuotion jäännökset, tyhjiä tölkkejä ja tyhjiä makkarakääreitä.
Miten ihmeellistä elämä olikaan. Olin ollut aivan varma, että minä olin suojassa kaikenlaisilta ikäkriiseiltä, mutta tässä nyt olin ja pohdin omaa identiteettiäni ja minuuttani. Kuka oikein olinkaan? Minulla oli kotona ihana perhe, mutta täällä minä olin, jossain järvenrannassa huussissa ja mietin mitä ihmettä tein täällä. Kuristava tunne paheni kaulalla siitäkin huolimatta, että yritin muistuttaa itselleni tulleeni petetyksi useaan kertaan. Silti tunsin järisyttävää syyllisyyttä omasta käytöksestäni. Miksi en vain voinut elää kunnollista elämää, edes sitten lapsiani varten? Miksi minusta oli tullut tällainen itsekäs ja ällöttävä ihminen? Aloin tuntea paniikkia ja päätin, että yritän keksiä jonkinlaisen selityksen päästäkseni lähtemään kotiin mahdollisimman pian. Marika ja Arska yrittivät moneen otteeseen saada minua jäämään mökille vielä yhdeksi yöksi, sillä Arska sanoi pistävänsä saunan lämpiämään ja tekevänsä pihan grillikodassa kaikille katkarapuwokkia. Sain onneksi puhuttua itselleni kyydin Ruoveden keskustaan mistä pääsin jatkamaan linja-autolla Tampereelle. Kun pääsin Tampereelle, tuntui kuin olisin pystynyt jälleen hengittämään keuhkot kunnolla täyteen ilmaa. Ostin VR:n sovelluksella lipun Tikkurilaan.
…
Olin asunut Vantaalla melkein koko ikäni. Nyt asuin perheeni kanssa neljän huoneen kerrostaloasunnossa Tikkurilassa, mutta lapsena asuin Korsossa. Vanhempani rakensivat Korsoon omakotitalon vuonna 1987. Siirryin Matinlahden koulusta Korsoon kolmannelle vuosiluokalle. En tuntenut koulusta ketään, mutta onneksi sain uusia ystäviä melko pian. Yksi ystävistäni oli Marika. Hän tuli heti ensimmäisenä koulupäivänäni kysymään pidänkö hevosista. Sanoin, että pidin, vaikka oikeasti pelkäsin hevosia. Marika oli ratsastanut melkein neljä vuotta ja pääsin Marikan kanssa talleille hoitamaan hevosia. Hevoset olivat isoja, uljaita ja arvaamattomuudessaan pelottavia. Vältin menemästä liian lähelle hevosia ja tyydyin katsomaan vierestä kun Marika nosti pelottomasti hevosen kavion ja alkoi putsaamaan sitä rautaisella koukulla. Marikalla oli kauniit, kiiltävät hiukset, joita hän letitti melkein jokaisella tunnilla. Marika istui edessäni ja näin miten hänen näppärät sormensa liikkuivat hiusten keskellä. Hän osasi letittää hollantilaisen letin ja kalanruotoletin tuosta vain. Hän oli todella hyvä koulussa ja tunsin oloni usein huonommaksi hänen seurassaan. Jo pienestä asti ymmärsin, että olin hyvin keskinkertainen ihminen eikä minun kannattanut odottaa elämältä kovin ihmeellisiä asioita. Minä ihailin Marikaa jo silloin, ja ihailin yhä.
Intercity 148 oli juuri lähdössä laiturilta kohti Helsinkiä. Päätin mennä junan ravintolavaunuun. Ravintolavaunu oli melkein täynnä, mutta ostin silti teen ja kolan. Istahdin ikkunan vieressä olevalle penkille. Minua vastapäätä istui pikkutyttö äitinsä kanssa. He keskustelivat Tubecon- messuista. En tiennyt niistä juuri mitään enkä oikein ymmärtänyt mikä niissä lapsia ja nuoria kiinnosti. Olin kai virallisesti vanha, hah. Viereisessä pöytäryhmässä istui miesporukka. He olivat ilmeisesti tulossa jostain festivaalitapahtumasta, sillä he puhuivat siitä kuinka eivät olleet ehtineet nähdä System of Downia ja kuinka heidän telttansa oli kastunut läpimäräksi heti ensimmäisenä päivänä. He puhuivat kovaan ääneen, mikä on tyypillistä vain jos veressä on lähes promille alkoholia tai jos sattuu olemaan suomenruotsalainen. Ajattelin, että he vain halusivat huomiota ja tulla nähdyiksi, niin kuin varmasti suurin osa meistä ihmisistä.
Join teen ja mietin olisiko pitänyt sittenkin syödä jotain. Kävin tilaamassa vielä lihapulla-annoksen ja pikkupullon valkoviiniä. Ajattelin, että ehkä sen turvin jaksaisin istua ravintolavaunussa Tikkurilaan asti. Vastapäätä istuneet äiti ja tytär poistuivat melko pian ravintolavaunusta. Eteeni istahti mies, jolla oli lempeät siniset silmät. Hän hymyili valloittavasti ja kysyi jo istuttuaan että onkohan tässä vapaata. Nyökkäsin ja sopersin, että on vapaata. Miehellä oli kädessään tuoppi olutta. Hän tarkkaili kun pilkoin lihapullista palasia ja söin niitä yksi kerrallaan. Oli hämmentävää syödä kun joku tuijotti herkeämättä. Mies sai pian myös oman ruoka-annoksensa eteensä. Hän oli tilannut lohikeittoa. Mietin, että olisiko minunkin pitänyt tilata lohikeittoa, sillä se olisi ollut varmasti terveellisempi vaihtoehto kuin natriumglutamaatilla kyllästetyt lihapullat. Ajattelin, että tässä minä nyt syön tuntemattoman komistuksen kanssa lounasta sanaakaan sanomatta. Tunsin kuinka hänen katseensa korjasi rapistunutta itsetuntoani hetki hetkeltä ja pitkästä aikaa minusta tuntui, että joku todellakin näki minut. En ollutkaan muuttunut näkymättömäksi! Tietenkin ymmärsin ettei tämä tuntematon ihminen voinut tuntea minua, mutta silti minusta tuntui kuin hän olisi nähnyt ulkokuoreni läpi. Olin lukenut, että ihmiset voivat kokea tällaisia yhteydentunteita ja osa niistä johtuu joidenkin selitysten mukaan feromoneista. En tiedä uskoinko koko feromoniasiaan, mutta sen kahden tuntemattoman ihmisen yhteyden pystyin kuitenkin vaistoamaan. Mietin oliko se seksuaalista vetovoimaa. Ehkä se oli sitäkin, mutta erityisen paljon siinä oli jotain selittämätöntä ja sanoinkuvaamatonta ”jotain”.
…
Katselin vaivihkaa hänen täyteläisiä huuliansa, pientä parransänkeä leuan kärjessä sekä vahvoja leukaperiä. Hän ei ollut sellainen mallimaisen komea, vaan hänessä oli jotain alkukantaista maskuliinisuutta. Hän rypisti servettinsä muovituopin pohjalle ja yhtäkkiä hän kysyi minulta mihin olin menossa. Hänen äänensä oli juuri sellainen kuin olin kuvitellutkin, tummansävyinen ja matala, mutta pehmeä. Ajattelin, että tuota ääntä voisin kuunnellaa koko loppuelämäni. Hän katsoi minuun hieman hämmentynyt ilme kasvoillaan ja toisti kysymyksensä. Vastasin, että olen matkalla kotiini Vantaalle. Hän hymyili ja näin ensimmäistä kertaa hänen täydellisen valkoisen hammasrivistönsä ja hurmaavat hymykuopat. Hän sanoi, että on asunut joskus muutaman vuoden ajan Vantaalla Martinlaaksossa, mutta että nyt hän asui Helsingin Ullanlinnassa. Hän kertoi, että oli eronnut reilu vuosi sitten ja ostanut eron jälkeen pienen kaksion itselleen Tehtaankadun varrelta. Hän kertoi, että asunnon hinta oli ollut alueen hintatasoon nähden huokea, sillä asunto sijaitsi sisäpihan ensimmäisessä kerroksessa ja se oli aikoinaan ollut vuonna 1924 rakennetun kivitalon talonmiehen asunto. Nyt se oli remontoitu kokonaan lattiasta kattoon, ja koska asunnossa riitti korkeutta, sinne oli rakennettu myös parvi, joten käytännössä 46 neliön kaksio oli kuin pieni kolmio. Hän kertoi hullusta naapuristaan, joka vei joka päivä roskia roskakatokseen yksi kerrallaan. Hänen huoneistostaan oli suora näköyhteys sisäpihan ulko-ovelle ja joka kerta kun naapuri avasi ulko-oven, hänen asuntoonsa kuului narinaa oven avautuessa. Nauroimme yhdessä ja minä huomasin, että tunsin oloni taivaalliseksi hänen seurassaan.
Keskustelimme pitkään ja yritin jatkaa kyselyä, sillä pelkäsin että hän kysyisi lisää minusta. En ollut valmistautunut kertomaan itsestäni mitään. En halunnut paljastaa, että olin naimisissa ja minulla oli kaksi kouluikäistä lasta. En toisaalta tiennyt miksi en olisi voinut asiaa hänelle sanoa, sillä olimmehan me vain kaksi tuntematonta, jotka sattuivat istumaan vastakkain junan ravintolavaunussa. Junan ravintolavaunu oli kuulemma paikka, jossa on lupa kertoa elämästään muille täysin nimettömänä eikä tarvitse miettiä, että välttämättä enää koskaan tapaisi uudelleen. Tai niin ainakin luulin. Jatkoimme hersyvää keskusteluamme siihen asti kunnes kuulin kuulutuksen: Seuraavana Tikkurila, nästan Tickursby. Puin farkkutakin päälleni, nostin repun selkääni, toivotin seuralaiselleni hyvää jatkoa ja hyppäsin ulos junasta. Vilkaisin vielä junan ikkunaa kohti, mutta mies oli ehtinyt jo lähteä.
…
Kotona oli ollut tavallisen tappavaa koko loppukesän. Loman päätyttyä kaikki palasivat takaisin arkeen ja se meni joka päivä lähes samalla kaavalla. Päiväni murmelina oli yksi suosikkielokuvista, sillä se oli tavallaan painajainen, jossa pääosan esittäjä herää joka aamu samaan päivään uudelleen ja osaa siksi ennustaa päivän tapahtumat. Olin lapsesta asti vihannut tylsyyttä, vaikka toisaalta juuri tylsyys sai minut luovaksi. Muistan miten lapsena kesät tuntuivat vuosilta ja aurinkoiset kesäpäivät loputtomilta. Muistan kun makoilin olohuoneen lattialla ja katselin mäntypaneloitua kattoa. Vieressä tuoksahti auringossa haalistunut vaaleanruskea vakosamettisohva, jonka päälle olimme isoveljeni kanssa oksentaneet vatsataudin kourissa monta kertaa. Muistan kuinka äiti jynssäsi suihkuhuoneen lattialla sohvatyynyjä puhtaaksi oksennuksesta ja seuraavana yönä äiti sairastui myös vatsatautiin. Vein äidille punaista Jaffaa ja särkylääkettä, mutta eivät ne pysyneet sisällä kuin muutaman minuutin. Päätin silti pyöräillä äidin Kaunotar-merkkisellä pyörällä Korson ostarille hakemaan lisää Jaffaa, sillä oma oloni jo huomattavasti parempi. Isä ei ollut taaskaan kotona, sillä hän oli työmatkalla. Isäni matkusti usein, koska hän työskenteli hissiyrityksen projektipäällikkönä. Isällä oli paljon stressiä, sillä asuntolainojen korot nousivat 90-luvun laman vuoksi niin paljon, että vanhemmillani ei ollut varaa maksella kuin pelkkiä lainan korkoja seuraavat 5 vuotta. Muistan, että meillä syötiin usein juuri 90-luvun alussa makaronivelliä. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä minä pidin makaronivellistä. Siitä tuli kotoinen ja turvallinen olo, mietin että se oli varmaankin sen ajan lohturuokaa. Kun isä oli kotona, hän istui nojatuolissaan ja joi olutta. Isä ei koskaan puhunut tunteistaan, ja ehkä juuri siksi isä vuosien päästä masentui ja alkoholisoitui. Äitini syytti itseään, mutta myös isää, mutta silti he olivat erottamattomat. He olivat olleet yhdessä jo 60-luvun lopulta saakka ja he olivat juuri sitä koulukuntaa, joka ei uskonut avioeroihin. Yhdessä pysyttiin, vaikka hammasta purren.
Oli mennyt jo useampi kuukausi enkä saanut mielestäni tuota junassa tapaamaani miestä. Välillä yritin olla ajattelematta häntä ja tuolloin hän tuli ja ilmestyi uniini. Tuntui siltä kuin mies jahtaisi minua jostain etäältä. Mietin ajatteliko hän minua yhtä usein kuin minä häntä. Aina kun ajattelin kohtaamistamme, tunsin perhosia vatsani pohjassa. En ollut tuntenut niitä enää vuosiin oman mieheni kanssa. Oma aviomieheni oli perusduunari, hän teki töitä elektroniikkatehtaalla ja lähti joka aamu töihin viimeistään kello seitsemän. Hän oli tunnollinen työntekijä ja hän sairasti harvoin. Hän piti huolta kahdesta, nyt jo teini-ikään ehtineestä lapsestamme. Sini oli täyttänyt juuri 14 vuotta, Jasper oli jo 17-vuotias. Oma fysioterapiatyöni oli vuorotyötä, joten tein myös usein töitä iltamyöhään. Siksi oli todella upeaa, että puolisoni pääsi töistä neljän maissa ja piti aina huolen siitä että lapsilla oli tarjolla illallista. Söimme hyvin harvoin eineksiä ja myös siitä olin todella onnellinen. Muuten en oikeastaan ollut kovin onnellinen, sillä elämä oli ollut hyvin vaiherikasta ja koulinut eri tavoin.
Tapasimme mieheni kanssa jo vuonna 2001, tarkalleen ottaen juuri syyskuun 11. päivänä eli samana päivänä kun World Trade Centeriin tehtiin terroristi-isku. Olimme siitä lähtien olleet erottamattomat, vaikka olinkin epäröinyt suhteemme nopeaa alkua. Meitä yhdisti samanlainen huumorintaju sekä syvä ystävyys. Pelkäsin kuitenkin koko ajan. Pelkäsin, että suhteessamme ei ollut tarpeeksi kipinää. Kaikki tuntui jotenkin luonnottomalta, mutta siinä vaiheessa oli jo myöhäistä kun tein positiivisen raskaustestin. Ymmärsimme, että meistä tulee nyt perhe ja päätimme antaa yhteiselolle mahdollisuuden. Ajattelin, että mitä jos mieheni pettäisi minua. Aiemmat suhteeni olivat päättyneet aina joko siihen, että tulin petetyksi tai että itse petin. Mieheni oli komea, karismaattinen ja huumorintajuinen. Hänellä oli paljon naisia ystävinä, joihin kuuluivat myös hänen entiset naisystävänsä. Hän oli jollain tapaa samanlainen kuin oma isäni, vaikkakin oma isäni ei ollutkaan samanlainen naistenmies. Mieheni ja isäni viihtyivät hyvin toistensa seurassa, he nauroivat vitseilleen ja katsoivat yhdessä Formuloita. Jostain syystä minulla oli jo heti suhteemme alussa olo, että mieheni ei ole luotettava. Olin kuullut muutamilta tutuiltamme, että häneen ei ole aikaisemmin voinut luottaa ja että hän on aina pettänyt kaikissa suhteissaan. Huomasin, että nousin varpailleni ja aloin tarkkailla hänen liikkeitään. Uskon, että hän huomasi sen ja alkoi hakea voimakkaasti omaa tilaa. Hän sai kutsuja yrityksensä juhliin, mutta hän sanoi ettei voinut ottaa minua mukaan, sillä ne eivät olleet avec-tilaisuuksia. Kerran kuulin mieheni työkaverin vaimolta, että hän oli ollut mukana miehensä yrityksen juhlissa. Minua ei siis huolittu mukaan juhliin, vaikka sinne olisi voinut tuoda puolison mukana. Siitä päivästä minä kai aloin murentua, pala palalta hiljalleen.
…
Seuraavana päivänä Marika soitti minulle ja kysyi miten kotimatka meni. Koska olin oppinut taitavaksi keskustelijaksi, käänsin keskustelun nopeasti Marikaan ettei minun olisi tarvinnut kertoa kohtaamisesta junassa. Marika kertoi, että heillä oli mennyt seuraavakin ilta lopulta samalla kaavalla, makkaraa paistaen ja lonkeroa kitaten. Nyt tuvassa kaikilla oli armoton krapula, jota osa jo loiventeli. Marika eli uutta ihanaa elämäänsä uuden rakkautensa kanssa, ja minä ajattelin että miksi en minäkin voisi. Halusin niin vielä kokea rakkauden huuman ja pohdin olisiko maailmassa enää uskollisia ja luotettavia miehiä jäljellä. Olin väsynyt elämään jatkuva epäilyksen viitta harteilla. Halusin olla haluttava juuri omana itsenäni, tällaisena nelikymppisenä naisena. En enää jaksanut olla vain perheenäiti ja muiden palvelija, halusin elämään enemmän sisältöä. Ajattelin, että olin tyypillinen keski-ikäinen, joka tahallaan kriisiyttää oman aivan hyvän parisuhteensa ja perheidyllinsä oman itsekkyytensä vuoksi. Tunsin siitä hetkittäin jopa armotonta syyllisyyttä ja ahdistusta, mutta ajatus omasta elämästä ja itsensä uudelleen löytämisestä tuntui silti voimakkaammalta vietiltä. Tuntui, etten voinut vastustaa kiusausta, joten niinpä ajattelin että en pyristelisi vastaan vaan antaisin elämän viedä.
Hain kasan pahvilaatikoita kartonkikeräyslaatikosta. Järjestelin niihin omia tavaroitani ja papereitani. Muutamaan suureen kestokassiin viikkasin vaatteita, joista osa lähtisi vaatekeräykseen ja osa jäisi kaappiin säilytykseen. Joka kerta kun avasin keittiön kaapit, mietin mitkä mukit haluaisin mukaani ja mitkä saisivat jäädä sitten kun päättäisin lähteä. Aina kun mieheni ei huomannut, selailin netin vuokra-asuntoilmoituksia ja sisustin asuntoja mielessäni oman näköisekseni. Mieheni varmasti huomasi, että en ollut oma itseni, mutta hänelle tyypilliseen tapaan hän ei ottanut asiaa koskaan puheeksi. Aloin jostain syystä muistella edellistä seksikertaamme ja huomasin, että siitä oli jo useampi viikko. Mieheni ei ollut kovin aloitteen tekemisessä, vaikka olimme usein asiasta keskustelleetkin. Hän ei ollut tyypillinen mies, joka ilmoitti seksihalustaan esittelemällä kovaa penistään. Hän oli vaatimaton, ja kun hänen teki mieli seksiä, minun tehtäväni oli saada penis kovettumaan. Joskus se onnistui, toisinaan taas ei. Minua ei varsinaisesti haitannut jos seksi ei onnistunut, sillä olin ajatellut, että en ole kovin seksuaalinen ihminen. Tapaaminen junassa kuitenkin sai minussa jotain heräämään, jotain mikä oli ollut unessa jo useamman vuoden ajan. Katsoin mieheni alastonta vartaloa kun hän tuli suihkusta. Hän oli 47-vuotiaaksi edelleen hyvässä kunnossa, sillä hän pelasi squashia kaksi kertaa viikossa ja sen lisäksi hän kävi salilla. Juoksuharrastuksen hän oli joutunut lopettamaan jokunen vuosi sitten polvivamman vuoksi, mutta monien vuosien juoksuharrastus oli muokannut hänen vartalostaan lihaksikkaan ja urheilullisen. Hän piti paljon omasta peilikuvastaan, mutta hän ei silti ollut narsisti. Hän oli pettänyt minua useasti ja jäänyt aina kiinni, sillä hän oli sillä tavalla huolimaton. Hänen selityksensä oli aina se, että tilaisuus teki varkaan. Olin joka kerta antanut hänelle anteeksi, sillä olihan meidän välillä syvää ystävyyttä ja rakkauttakin. Lisäksi meillä oli perhe, ja avioero olisi rikkonut suloisen perheemme. Päätin niellä suruni ja nuolla haavani, mutta huomasin että vaikka ajan saatossa tapahtuneilla asioilla ei enää kovinkaan usein vaivannut päätään, ne silti tunkivat aika ajoin mieleeni. En ollut enää se sama ihminen kuin joskus aikoinaan. Huomasin, että vaikka olin tavallaan antanut anteeksi, olin rikki. Olin kuin reunasta rispaantunut villasukka, ja kun tulin töistä, menin sohvanreunalle nököttämään. Söin mysliä ja jogurttia isosta kulhosta ja revin ukkovarpaan kynsinauhoja niin kauan että niistä tihkui verta. Kävin laskemassa keittiön hanasta lasillisen kylmää vettä, pesin hampaat ja menin sänkyyn. Yleensä pyörin tunnin ajan ennen kuin sain unta ja heräsin melkein joka yö neljältä aamulla. Pyörin jälleen tunnin tai kaksi, kunnes sain uudelleen unta. Näin paljon unia, joista suurin osa oli surullisia ja ahdistaviakin. Heräsin joka ahdistuneena. Tiesin sisimmässäni, että en voisi jatkaa näin enää pitkään.
…
Lääkäri huusi minua nimeltä ja astuin vastaanottohuoneeseen. Lääkäri esitteli itsensä ja kerroin, että nukkumisesta ei ole tullut mitään pitkiin aikoihin. Hän kyseli minulta muutamia tarkentavia kysymyksiä ja pian nenäni eteen oli tulostettuna masennuskyselykaavake. Tartuin kuulakärkikynään, jota koristeli yksityisen lääkäriaseman logo. Kynä ei aluksi toiminut, aivan kuin se olisi yrittänyt kertoa, että älä tee sitä. Luin kysymyksiä ja ruksin vastauksia parhaani mukaan. Lääkäri katsoi vastaukset läpi ja totesi, että minulla näyttäisi testin perusteella olevan keskivaikea masennus. Ajattelin, että en minä ole masentunut, olen vain etsimässä itseäni, mutta toisaalta testin tulos tuntui olevan kuin suoraan omasta elämästäni. Ajattelin, että ehkä olenkin masentunut. Lääkäri kirjoitti minulle e-reseptin SSRI-lääkitykseen, jota ei saanut kuulemma lopettaa omin päin. Kiitin ja poistuin lääkärin vastaanotolta. Istahdin lääkäriaseman aulan kahvioon ja otin croissantin ja pienen latten kauramaidolla. Yhtäkkiä tunsin kuinka joku koputti olkapäälleni. Käännyin ja näin hahmon kirkkaan ledivalaistuksen heijastamana. Selkäni takana seisoi junassa tapaamani mies. Hänen kasvoillaan oli leveä hymy ja hän kysyi voisiko liittyä hetkeksi seuraani.
Minä hymyilin hänelle takaisin.
Kirjoittaja: Sanna
maalis 26, 2022
Poimintoja kirjasta Uupumuksesta takaisin elämään (J.Mattila / Kirjapaja)
”Kaatuvathan parhaat tietokoneetkin.”
Uupumuksessa on kyse emotionaalisesta uupumuksesta, vaikka uupumuksen oireet ovat usein hyvinkin fyysisiä. Elämme valtavan informaatiomäärän keskellä, mutta silti meillä on hyvin pinnallinen näkemys uupumisen syistä. Helposti ajatellaan, että uupumus johtuu työrasituksesta, vaikka pohjimmiltaan kyse on paljon laajemmasta kokonaisuudesta. Kirjailija ja psykiatri Juhani Mattila kuvailee uupumusta sielullisuuden katoamisella. Ihminen saattaa näyttää ulospäin ihan tavalliselta, mutta hän on kuitenkin kadottanut oman itsensä. Osa tunteista ja kaipauksesta ei pääse esille.
Kun kamelin selkä katkeaa
Sairastuminen voi tavallaan tulla yhtäkkiä, sillä joku pienikin asia voi katkaista kamelin selän. Siksi uupunut ei usein ymmärrä mitä tapahtui ja miksi. Mattila luettelee erilaisia uupumuksen merkkejä, joita ovat mm. aivosumu, virta loppu, luovuus katoaa, kontaktit heikkenevät (vaikea olla vuorovaikutuksessa), eristäytyminen ärsykkeistä, olotilan vaihtelut kiihtyneestä passiivisuuteen, huolet kasaantuvat, ei jaksa huolehtia itsestään, ei kykene rentoutumaan, henkiset tarpeet eivät tyydyty. Uupunut ihminen on yleensä hyvin herkkä.
Uupumus on mielestä pois torjuttua ahdistusta ja ahdistus taas on epämääräinen hankala olo, jota vaikea hallita. Tästä syystä ihmisellä saattaa olla levoton olo eikä hän saa oikein mistään kiinni. Toisin sanoen, hän ei kykene rauhoittumaan eikä ajattelemaan selkeästi. Tämä taas johtaa helposti siihen, että hän kokeilee kaikenlaista tuloksetta. Kuntoilua, opaskirjoja, alkoholia jne.
Uupumisessa onkin kyse siitä, että ulkoinen paine kasvaa suuremmaksi kuin ihminen jaksaa kantaa. Uupuminen syntyy siitä kun minäkokemus katoaa ja ihminen alkaa toimia vain muiden ehdoilla eli ulkoapäin ohjautuvasti. Tällaiselle ihmiselle omia tunteita tärkeämmäksi tulevat muiden tunteet ja tarpeet. Samalla ihminen saattaa tulla sokeaksi omille tunteilleen ja tarpeilleen, ja jäädä tavallaan ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.
Uupunut ihminen on helppo havaita puheesta. Uupunut puhuu yleensä enimmäkseen passiivissa ja lauseissa ei ole tekijää. ”Minä” puuttuu ja koko elämä on emotionaalisesti tyhjää. Tyypillistä on, että ihmisellä on kova näyttämisen tarve eikä uskalleta kieltäytyä esimerkiksi töistä. Lisäksi herkillä ihmisillä on tarve tehdä aina parhaansa. Uupunut on vieraantunut omista toiveistaan. Hänen haluamisensa on tavallaan loppunut eikä hän ehkä osaa enää edes sanoa mitä hän haluaisi tai kaipaisi. Hän saattaa myös valheelllisesti ajatella, että pärjää yksin eikä tarvitse muilta mitään. Tällöin ihminen ei myöskään ehkä huomaa, että hän on tekemässä sielullisella tasolla itsemurhaa.
Elämä ei ole tasapainossa, jos ihminen tietää mitä muut häneltä odottavat, mutta ei tunnista mitä itse kaipaa elämältään, jotta voisi nauttia siitä. Nämä käytösmallit voivat olla jo lapsuudessa opittuja. Jos vanhemmat ovat määränneet kaiken, lapsi on joutunut olemaan sopeutuvainen. Jatkuva toisten ihmisten ehdoilla eläminen lisää piilevää vihaa ja katkeruutta.
Ethän tukahduta herkkyyttäsi
Mattila kirjoittaa, että uupumisen ongelmaa ei olisikaan jos ihminen ei yrittäisi tukahduttaa omaa herkkyyttään. Jos ihminen onnistuu luomaan yhteyden katoavaan herkkyyteensä, avaa se mahdollisuuden luovuuteen. Kun mieli alkaa elävöityä, suunta on oikea. Oikea suunta voi myös tehdä kipeää, koska silloin ihminen joutuu repimään itsensä irti vanhoista kaavoista ja menemään kohti ahdistustaan. Mattila kannustaakin siihen, että ei piilottaisi herkkyyttään. Jos tunteet ovat kadonneet, tai niitä ei ole oikein koskaan osannut tunnistaa, ne pitää etsiä. Ilman tunteita ei voi elää.
Miksi kukaan edes haluaisi hylätä aitoa itseään? Ihminen saattaa hävetä, pelätä, ujostella tai kokea avuttomuuden tunteita, mutta näitäkään tunteita ei saisi torjua, sillä muuten ei ole aito oma itsensä. Myöskään ahdistusta tunteena ei tulisi pelätä, sillä se kertoo ihmiselle sen, että hän on sielullisesti elossa. Ahdistusta kokeva ihminen ei ole sairas vaan itseasiassa emotionaalisesti terveempi kuin sellainen, joka ei koskaan koe ahdistusta.
Tiedostamattomat tunteet vaikeuttavat toipumista, kirjoittaa Mattila. Hän painottaa tunnetaitojen opettelua ja erityisesti tunteiden sanoittamista oikeilla sanoilla. Jos tuntuu vaikealta puhua jollekin läheiselle, voi tunnepuhetta harjoitella vaikka koiralle, kissalle tai viherkasville. Uupumuksesta toipuminen ei tapahdu ilman omaa ponnistelua. Puhuminen on äärimmäisen tärkeää, sillä sanat ovat diagnooseja. Mattila kirjoittaa, että sanat sisältävät suunnan ja tavoitteen. Kuten ratkaisukeskeisessä terapiassa, pyritään sanojen avulla vaihtamaan näkökulmaa. Esimerkiksi ihminen voi sanoittaa oloaan ja kertoa tuntevansa pelkoa. Tällöin lähdetään kurkkaamaan pelon toiselle puolelle, josta löytyykin rohkeus, jota kohti voidaan lähteä etenemään.
Mitä oikeasti haluat?
Mattila sanoo, että ihminen tuntee itsestään vain pienen osan, joten on tärkeä oppia kuuntelemaan miten itse puhuu, ja puhuuko koskaan mitään tunteistaan. On myös hyvä huomioida mitä elämäänsä kaipaa. Onko se kenties herkkyyttä, syvällisyyttä, romantiikkaa, intohimoa, huumoria, rohkeutta, armoa, vihaa, kiukkua jne.?
On äärimmäisen tärkeää oppia unelmoimaan, sillä ne rikastuttavat elämää ja niistä löytyy omin itse. Uupumuksesta ei kuitenkaan toivuta pelkästään unelmoimalla, sillä se on prosessi, mutta unelmat lisäävät toiveikkuutta, joilla taas on usein hyvinkin välitön vaikutus mielialaan. Mattila nostaa esiin myös sen, että ihminen haluaa kokea itsensä sankariksi, sillä tarve menestyä ja olla tähti, on voimavara.
Miten toipua uupumisesta?
Mattila kirjoittaa, että jokaisen tulee löytää omat keinonsa voimaantua. Jokainen myös toipuu omalla tavallaan ja omassa tahdissaan. Ratkaisut tapahtuvat kuitenkin aina tässä ja nyt, joten Mattila kehottaa miettimään mitä mukavaa voisit tehdä ja siirtyä ajatuksista tekoihin. Mattila myös muistuttaa, että suurin ongelma harvoin on työasiat vaan kenties jokin muu asia elämässä. Se voi olla esim epätyydyttävä parisuhde, yksinäisyys tai hankalat ihmissuhteet.
Uupunut ei koe tuntevansa läheisyyttä, mutta toipuessaan läheisyyden merkitys lisääntyy. Ajatus, että pitäisi pärjätä yksin, ei pidä paikkansa. Myötätunto on tärkeintä – ja se on kuin happea uupuneelle. Siksi uupunut tarvitseekin paljon tukea ja ymmärrystä.
Kiltti ihminen uupuu herkästi, sillä hän yrittää kaikin tavoin hallita impulssejaan. Mattila kirjoittaa myös autonomian opettelun tärkeydestä, sillä ”herkän ihmisen rajapinta on usein liian läpäisevä”. Kiltin ja herkän ihmisen on vaikea pitää kiinni omista käsityksistään jos muut ympärillä ovat vahvoja. On siis tärkeää oppia päästämään ”höyryt ulos”, ja Mattila mainitsee, että sopiva aggressiivisuus estää ihmistä alistumista toisten tahtoon kun häntä yritetään manipuloida.
Kannattaa myös opetella kysymään itseltään: Tekeekö minun todella mieli tehdä näin? Tällöin ihminen löytää omista haluistaan nousevan tahdon, ei pelkästään järkitahdon. On myös tärkeää oppia erottamaan omat tunteet toisten tunteista, opetella pitämään omat rajansa eikä kantaa kaikkia asioita omilla harteillaan.
Nähdyksi tuleminen on ihmisen perustarve
Uupumus tulee yleensä siitä, että ihminen ei saa riittävää huomiota, arvostusta ja ihailua. Kun ihminen tulee nähdyksi, se synnyttää energiaa, joka tuntuu kihelmöivänä jännityksenä. Silti näkymättömyyteen tottuneelle voi olla vaikea tulla näkyväksi, vaikka se olisikin toiveiden täyttymys.
Mattila kirjoittaa, että sielullista kärsimystämme lisää myös pitkään vallalla ollut pinnallinen kulttuuri ja oletus siitä, että pitäisi olla jatkuvasti tasaisen tyytyväinen ja onnellinen. Rohkeinta olisikin paljastaa inhimillisyytensä, sillä se on nykyään harvinaisempaa.
Ja uupumisen syy. Se on pohjimmiltaan sielullinen. Tavoitteena onkin löytää elämän merkityksellisyys ja herätä uudelleen eloon.. Muuten riskinä on, että elämä jää elämättä.
Vahva lukusuositus 5/5. Lisätietoa kirjasta täältä.
Halutessasi voit lukea lisää uupumusteemasta aiemmasta blogikirjoituksestani.
