elo 20, 2021
”Väkivalta on ongelma, ei ratkaisu.”
”Lähisuhdeväkivalta ei ole asianosaisten yksityisasia, siihen saa ja pitää puuttua.”
”Pahoinpitely yksityiselläkin paikalla on virallisen syytteen alainen rikos.”
Kirjareferaatti/kirja-arvostelu kirjasta Väkivallasta turvallisuuteen (Ahola & Ahola)
Tapani Aholan ja hänen tyttärensä Maiju Aholan kirjoittama kirja pistää hiljaiseksi, sillä se käsittelee arkaa ja usein niin vaiettua aihetta kuin lähisuhdeväkivalta. Kirja sisältää työkaluja lähisuhdeväkivallasta kärsivien kanssa työskentelyyn. Aholat painottavat kirjassaan, että lähisuhdeväkivaltakeskustelussa tulee aina olla kaksi päätavoitetta: tehdystä väkivallanteosta on aina kannettava vastuu ja on huolehdittava turvallisuuden palauttamisesta ja säilymisestä. Kirjassa esitellään myös Aholan ja Hirvihuhdan kehittelemät vastuun portaat, joita ovat myöntäminen, ymmärtäminen, anteeksipyyntö, sovittaminen, lupaaminen ja vastuuntunto. Nämä portaat ovat hyvä työkalu eritoten kun työskennellään tekijän kanssa.
Pelko ja häpeä
Väkivallan kohteen on usein pelon ja häpeän takia vaikea ottaa asia puheeksi. Siksi meidän kaikkien on tehtävä selväksi, että väkivallan käyttäminen on aina väärin. Turvapaikan löytyminen väkivaltaa pelkäävälle tai sen kohteeksi joutuneelle on ensisijaisen tärkeää, sillä jo pelkästään väkivallalla uhkailu on väkivaltaa. Kaikkein tärkeintä on siis saada väkivallan uhka tai jo alkanut väkivaltakierre katkaistua mahdollisimman pian, sillä väkivalta ei yleensä lopu itsestään vaan jopa pahenee ajan kanssa. Turvallisuuden palauttaminen on tässä avainasemassa ja kirjassa pohditaankin asioita, joita kohde (uhri) voi tehdä, joita tekijä voi tehdä ja mitä ympäristö eli lähiomaiset ja ystävät voivat tehdä. Aholat mainitsevat, että jokaisesta perheestä löytyy voimavaroja ja vahvuuksia, jotka ovat perheen turvallisuutta rakentavia tekijöitä.
Väkivallan kielteiset seuraukset
Miksi lähisuhdeväkivaltaa sitten on yhä niin paljon? Kirjassa mainitaan, että väkivaltaa lähisuhteessa on käyttävät ihmiset eivät usein itse ymmärrä, miten vakavasta asiasta on kyse eivätkä aina tiedä, että kyseessä on rikos. Moni ei myöskään tule ajatelleeksi, miten paljon kielteisiä seuraamuksia väkivallasta on. On myös tärkeää huomata, että väkivaltainen ihminen ei ole ehkä koskaan oppinut toimimaan ristiriitatilanteissa väkivallattomasti, joten siitä poisoppiminen vaatisi uusien taitojen omaksumista uuden asenteen ja arvojen lisäksi. Vanhemmat toimivat valitettavan usein esimerkkinä ja jos lapset näkevät, että ongelmia ratkotaan väkivallan avulla, lapsi saattaa oppia että väkivalta on keino selvittää ristiriitatilanteita. Jokainen on kuitenkin (onneksi) yksilö ja kirjassakin painotetaan, että on hyvä muistaa, että valtaosa väkivaltaisessa perheessä kasvaneistä, ei aikuisena ole väkivaltaisia.
Miten luottamus voisi palautua?
”Tärkeää on huomata, että kunnollisen sovituksen tulee vaatia tekijältä riittävästi vaivannäköä ja vääryyden kohteeksi joutunut henkilö pääsee määrittämään sitä, mikä on oikeudenmukainen ja riittävä sovitus ja hyvitys suhteessa koettuun vääryyteen.” (Ahola&Ahola, 2016). Haluan kuitenkin hieman kyseenalaistaa tätä kirjan kohtaa, sillä minun on vaikea nähdä miten jo tehdyt kauheudet voisi mitenkään hyvittää uhreille muuten kuin ajan kanssa? Jos toista ihmistä ”vaaditaan” hyvittämään tekonsa, onko se silloin aitoa ja vilpitöntä? Tuottaako se halutun lopputuloksen? Sama pätee mielestäni anteeksipyyntöön. Näkisin, että ainoastaan jos anteeksipyytäjä vilpittömästi haluaa yrittää hyvittää tekojaan, silloin voisi kysyä uhreilta sopisiko heille tällainen hyvittely. Myös sen lupaaminen, että ei koskaan tekisi samaa vääryyttä uudelleen, sitä ei mielestäni voi uskottavasti vannoa toisille. Sen päätöksen voi tehdä vain jokainen itsessään ja tulevaisuus sitten näyttää muille, onko tekijä lupauksensa arvoinen. Mitkään sanat, hyvittelyt, vakuuttelut ja sopimukset eivät auta jos näyttö on toista. Luottamus palautuu vain ajan kanssa, eikä sitä prosessia voi mielestäni nopeuttaa.
Turvallisuuden palauttaminen on prio 1
Uskaltaako väkivaltaiseen parisuhteeseen sitten jäädä? Uskaltaako edes siinä tapauksessa, että puoliso sitoutuu terapiaan, myöntää tekonsa ja pyrkii sovittelemaan? Mitä jos hän alkoholistin tapaan jossain vaiheessa ”retkahtaakin” takaisin väkivaltaisuuteen? Onko järkevää riskeerata omaa ja läheistensä turvallisuutta, vaikka väkivallan tekijä lupaisi ja yrittäisi hyvitellä miten tahansa? Summa summarum, valinnoissa on aina syytä punnita, mitkä toimenpiteet ovat turvallisia kaikkien osapuolien kannalta. Vastuun ottaminen väkivaltaisuudesta ja tehdystä väärin teosta on kuitenkin kanssa ihmisille merkki myönteisestä muutoksesta kohti turvallisuuden palauttamista.
Kirjassa painotetaan useasti sitä, että turvallisuus pitää asettaa tavoitteeksi. Riittävä turvallisuuden taso on kuitenkin subjektiivinen kokemus ja täysin riskitöntä ja turvallista elämää ei pysty kukaan saavuttamaan. Tärkeintä on kuitenkin saada riittävä turvallisuuden taso, valmiutta toimia uhkaavissa tilanteissa ja oppia hakemaan apua ajoissa.
Väkivalta jättää ihmiseen syvät arvet. Vaikka väkivalta olisi loppunut, sen vaikutukset jatkuvat usein pitkään ja uhri voi kärsiä pitkään peloista ja turvattomuudesta. Onneksi kaikesta huolimatta, elämässä on myös paljon hyvää. Ja toivoa, sitä on aina.
Mikäli huomaat, että joku läheisesi kokee tai saattaa kokea lähisuhdeväkivaltaa, jo yksikin kysymys voi pelastaa: ”Olen huolissani sinusta. Miten toivoisit minun auttavan sinua?”
Lisätietoja kirjasta täällä.
Lisätietoja terapiapalveluistani löydät täältä.
huhti 5, 2021
Paha päivä ei jatku ikuisesti. Kirjallisuusraportti kirjasta Pieni Askel (Yvonne Dolan)
”When life is hard, you have to change.” – Change, Blind Melon
”Stay with me, let’s just breathe” – Just Breathe, Pearl Jam
Selvitä kuka olet riippumatta kaikista ihmissuhteistasi ja alat voida paremmin.
Näin kirjoittaa psykoterapeutti Yvonne Dolan, jonka teos Pieni Askel sisältää paljon erinomaisia konkreettisia vinkkejä ja harjoituksia kaikille, jotka ovat kokeneet elämässään jotain traumaattista tai jotka työskentelevät traumatisoituneiden ihmisten auttamiseksi.
Dolan kirjoittaa siitä kuinka traumaattisen kokemuksen jälkeen ihminen on aluksi uhri. Siihen liittyy yleensä voimakkaita tunteita kuten surua ja vihaa. Uhrivaihe on tärkeä eikä voimakkaita tunteita kannata pelästyä tai torjua, sillä silloin ihminen ymmärtää joutuneensa uhriksi. Uhrin viittaa ei kuitenkaan kannata kantaa liian pitkään, sillä jos näkee itsensä jatkuvasti vain uhrina, se johtaa lopulta avuttomuuden ja epätoivon tunteisiin ja passiivisuuteen.
Uhrista selviytyjäksi
Uhrivaiheen jälkeen ihmisestä tulee selviytyjä, jolla on on palautunut kyky toimia tuottavasti jokapäiväisessä elämässä. Moni trauman kokenut pitää itseään selviytyjänä, mutta Dolan varoittaa jäämästä selviytyjävaiheeseen loppuelämäksi. Hän rohkaisee suuntaamaan kohti Autenttista Itseä, joka on vaihe, jossa ihminen alkaa elää. Silloin ihminen ei elä enää vain suhteessa pahoihin asioihin, joista hän selvisi, vaan suhteessa nykyhetkeen ja tulevaisuuden toiveisiin. Tämä jos mikä on ratkaisukeskeistä ajattelua, jossa ongelmien ja elämän eteen tuomien haasteiden ei anneta määritellä ihmistä kokonaan vaan etsitään niitä pieniä askelia, joilla päästään lopulta nauttimaan elämästä täysillä.
On äärimmäisen tärkeää oppia tuntemaan itsensä ja sitä kautta oppia myös lohduttamaan itse itseään. Kun selvität kuka olet riippumatta kaikista ihmissuhteistasi, alat voida paremmin. Dolan mainitsee kirjassaan myös erinomaisen pointin: Jos kärsit kyvyttömyydestä rakastaa ja arvostaa itseäsi, olet yhtä kyvytön täysin rakastamaan toista ihmistä.
Dolan kirjoittaa siitä miten eriytyminen on asteittainen kehitysprosessi, joka voi olla hyvinkin koko elämän mittainen prosessi. Kuitenkin mitä eriytyneimpiä meistä tulee, sitä paremmin kykenemme ”pysymään kasassa” elämän haasteiden edessä, ja käsittelemään sekä lopulta voittamaan sen väistämättömän ahdistuksen, joka liittyy stressaaviin elämän tapahtumiin.
Alakulo kuuluu välillä elämään
Ei ole varmaankaan olemassa ketään aikuista, joka ei olisi elämänsä aikana koskaan kokenut emotionaalisesti synkkää jaksoa. Dolan kirjoittaakin, että toivottomuuden ajoittainen kokeminen ei ole merkki epäonnistumisesta ja että alakulo kuuluu elämään silloin tällöin. Ne pitää vain nähdä ohimenevinä eikä pysyvinä tiloina ja ne menevät usein vähitellen ohi kun jatkaa jokapäiväistä elämää.
Dolan nostaa kirjassaan esille yksinkertaisen, mutta niin tärkeän asian: itsestään huolehtimisen. Listaan tähän muutamia Dolanin mainitsemia hyviä keinoja:
- Syö kunnon ateria
- Lepää vähän
- Ota kylpy (on vain harvoja ongelmia jotka eivät tule paremmiksi kuuman kylvyn ja hyvien yöunien avulla)
- Pidä tauko
- Harrasta liikuntaa
- Mene hierontaan
- Käy lääkärin tutkimuksessa
Muista että mikään, olkoonpa se paha päivä tai yö tai järkyttävä tapahtuma, ei jatku ikuisesti. Muutos on väistämätön ja ennemmin tai myöhemmin tämäkin hetki menee ohitse.
Lisätietoja Dolanin kirjasta täällä.
Lisää terapiapalveluistani löydät täältä.
tammi 20, 2020
”Syyllisyyttä en suostu kantamaan, ajattelin että olen ansainnut tämän.”
”On kuin itkis ja nais ja näkis kuoleman unia.”
”Tilaisuus teki varkaan.”
”Annoin pirulle pikkusormen.”
”Vietiin kuin litran mittaa.”
”Vaimo on vaimo, omistan hänet, nämä muut naiset on vaan käyttötavaraa.”
”Silloin putosi koko elämältä pohja.”
”Tuntuu kuin olisi menty satasen vauhdilla päin betoniseinää.”
”Ei mun mies pettäis, se ei ole niin kuin muut miehet.”
”Sitten tapahtui jotakin, minkä jälkeen mikään ei enää palannut ennalleen. Kaikki muuttui. Aivan kaikki.”
Häpeä, inho, syyllisyys, pelko, pakokauhu, raivo, toivottomuus, avuttomuus.
Siinä muutama tunne mitä uskottomuus aiheuttaa. Uskottomuus tarkoittaa sopimusrikkomusta ja salaisuuden muodostumista. Uskottomuuden paljastuminen on traumaattinen kokemus, ja se horjuttaa elämän tasapainoa ja järjestystä. Tästä aiheesta kirjoittaa Annikki Kaikkonen kirjassaan Uskottomuus – syyt ja seuraukset. Kaikkosen kirja pohjautuu hänen väitöskirjaansa Tarinallisen tutkimuksen näkökulma suomalaiseen uskottomuuteen (v.2015), johon on haastateltu 40 henkilöä.
Länsimaisissa kulttuureissa jaetaan käsitys, että parisuhteeseen kuuluu luottamus ja yksiavioisuus. Kun uskottomuus paljastuu, se rikkoo tätä käsitystä ja siksi kokemus on yleensä hyvin traumatisoiva. Kaikkonen kirjoittaa, että uskottomuuskokemusten satuttamat parisuhteen osapuolet kamppailevat samanlaisten oireiden ja tuntemusten kanssa kuin posttraumaattisista stressireaktioista kärsivät. Tämä onkin erityisen tärkeää huomioida terapiatyössä, sillä oireita voi ilmaantua välittömästi uskottomuuden paljastuttua, mutta myös hyvinkin pitkien aikojen päästä.
Uskottomuuden stigma
Kaikkonen puhuu kirjassaan petetyksi tulleista ja pettäneeksi tulleista. Lähes kaikki petetyksi tulleet kokivat Kaikkosen keräämän aineiston perusteella uskottomuuskriisin traumaattisena kun taas pettäneeksi tulleista traumaattisen kriisin piirteitä nousi esille vain yhdessä tapauksessa. Kirjassa esitellään kolme eri tyyppitarinaa, joita ovat petetyiksi tulleet pienten lasten äidit, kroonisesti pettääneeksi tulleet ja traumatarinat.
Kaikkonen nostaa kirjassaan esille naisen uskottomuuden stigman. Naisen uskottomuus on edelleen yhteiskunnassamme paheksuttavampaa kuin miehen. Uskotonta miestä pidetään edelleen enemmän ”naistenmiehenä” kun taas uskoton nainen saa helposti huoran maineen. Miehet ovat myös tilastojen valossa uskottomampia kuin naiset, mutta silti naisten uskottomuus on huomattavasti yleisempi syy eroon kuin miehen uskottomuus. Kirjasta käy ilmi miten ristiriitaista uskottomuus on. Yleisesti uskottomuus on hyvin tuomittavaa länsimaissa, mutta silti se on tietyllä tapaa hyväksyttyä arkitodellisuutta. Kuten Kaikkonen asian ilmaisee: uskottomuus on toisaalta kepeää hedonismia, toisaalta äärimmäisen tuomittavaa. Ihmissuhteet pyörivät paljon seksin ympärillä. Ihmiset ovat pinnallisempia ja individualismi on lisääntynyt. Silti moraali ei ole tutkimusten mukaan kuitenkaan rapistunut ja perinteisistä perhearvoista pyritään pitämään kiinni.
Kirjaa lukiessani huomasin nyökytteleväni monessa kohdassa, sillä Kaikkonen kirjoittaa tekemistään havainnoista joita näkee lähes päivittäin arjessa ja lehtien palstoilla. Seksistä ilman rakkaussuhdetta on tullut entistä yleisempää ja sitä edesauttavat erilaiset deittisovellukset. Miesten rinnakkaissuhteiden motiivina on Kaikkosen tutkimuksen mukaan yleensä seksi kun taas naisten motiivit ovat selvästi emotionaalisempia. Naisten uskottomuuden motiivina onkin useammin joku romanttinen ideaali, pettymys avioliitossa tai kapina perinteistä naisen roolia kohtaan.
Kaikkonen kirjoittaa myös perinteisistä odotuksista, joita ihmisille syötetään jo pienestä asti. Ihmiset oppivat kiitollisuudenvelasta, työteliäisyydestä, työmoraalista, isänmaallisuudesta, seksuaalikielteisyydestä ja uskonnollisuudesta. Lapsille asetetaan erilaisia odotuksia. Synnin paikka on kuolema -ajattelu on yleistä ja siinä ihminen kokee, että omilla valinnoillaan ja käyttäytymisellään ikään kuin ”ansaitsee” rangaistuksia, sairauksia ja koettelemuksia. Jotta ihminen ei tulisi rangaistuksi, hän yrittää olla mahdollisimman esimerkkinen ja hyväksytty omassa yhteisössään. Ei siis ole ihme, että Kaikkosen kirjassa monissa tarinoissa toistuu voimakas häpeä ja syyllisyys.
Ihmisillä on kolme perusolettamusta, jotka ovat:
1) Kumppanini on hyvä.
2) Maailmani on mielekäs, looginen ja hyvä.
3) Olen arvokas ja hyvä ihminen.
Pienten lasten äidit ovat Kaikkosen mukaan yksi yleisin ryhmä, jotka tulevat petetyiksi.
Uskottomuus kuitenkin loukkaa syvältä ja Kaikkonen kirjoittaakin siitä, kuinka pahasti erityisesti pienten lasten äidit kokevat uskottomuuden, sillä se on samalla naiseuden ja äitiyden loukkaus. On äärimmäisen surullista, että puolison uskottomuus saa petetyksi tulleen epäilemään omaa arvoaan:
”Mun rinnat ei riitä, mun vagina ei riitä, mut on haavoitettu, vedetty puukolla auki. Se on tappamista, kuin olisi kuollut kivuliaasti. Jotain minussa varmaan kuolikin. Mun äänikin on ruman naisen ääni. Tulee riittämättömyys, petetyksi tullut on kuin raiskattu. Tulee raiskattu olo.”
Petetyksi tulleet naiset ajattelevat myös sitkeästi uskottomuuden johtuvan heistä itsestään, mikä on hyvin surullista, sillä he luulevat että uskottomuus johtuu heidän liian vähäisestä rakkaudestaan tai vääränlaisesta naiseudesta ja seksuaalisuudesta. Omasta mielestäni ihminen ei petä jos ihminen on tehnyt vakaan päätöksen olla pettämättä, uskottomuus ei tapahdu koskaan vahingossa.
Miksi sitten ihminen pettää? Kirjaa lukiessani ymmärsin, että uskottomuus ei ole aina ratkaisu seksin puutteeseen parisuhteessa vaan rinnakkaissuhteisiin ryhdytään siksi, että se koetaan jollain tapaan henkilökohtaiseksi oikeudeksi. Kaikkonen mainitsee ihmisten kokeman oikeuden kepeyteen ja erilaiseen iloon ja nautintoon ilman syyllisyyttä. Moni on hakenut sivusuhteesta täydennystä vakinaiseen suhteeseensa. Muita yleisiä pettämiseen johtaneita syitä ovat olosuhteet, työpaikan kulttuurin kuuluvat tavat, luonteen heikkous ja sattuma.
Kaikkonen kirjoittaa, että suurin osa petetyksi tulleista erosi uskottomuuden paljastuttua. En ihmettele, sillä uskottomuus vie suhteelta perustan, ja sen uudelleenrakentaminen on todella työlästä. Yksi nainen kertoo kirjassa koskettavasti omista tuntemuksistaan:
”Naisena hirveän mitätön olo, että en kelpaa mun miehelle, se ei halua mua enää. En kehdannut, siks en enää pystynyt harrastamaan seksiäkään. Tuntui, että toinen nainen on varmaan kaunis, upea, hieno, joku missityyppi. Siis niin mitätön olo. Itsetunto romahti täysin. En ole minkään arvoinen enää, en kelvannut. Se loukkasi mua ihan älyttömästi.”
Kirjassa käsitellään myös sitä miten petetyksi tulemista voi päästä yli, mutta silti ihminen voi ”pudota” äkisti keskelle alkuperäisen vuosien takaisen traumansa kokemusta, tuskaa ja kipua. Oman elämän eheytyminen ei ole helppoa, sillä turvalliset ja ennakoitavat mielikuvat eivät ole enää samalla tavoin läsnä. Jotta uskottomuudesta voisi päästä yli, Kaikkosen mukaan pariskunnan tulisikin löytää yhdessä vastaus kysymykseen miksi. Lisäksi kirjassa mainitaan siitä, että pitäisi tapahtua pysyvä muutos ajattelusssa, käyttäytymisessä ja suhteissa toisiin. Kaikkonen puhuu ilmestyksenomaisesta havahtumisesta, joka muuttaa käsityksen todellisuudesta ja ihmisen arvopohjan. Muiksi selviytymiskeinoiksi kirjassa mainitaan tiedon hankkiminen, omien kokemusten työstäminen, luova kirjoittaminen, työ, oivallukset ja kokemusten vertaaminen.
Entä sitten pettäneeksi tullut? Kaikkonen kirjoittaa jatkuvan ihastumisen tyhjiöstä, tietynlaisesta donjuanismista. Joillain ihmisillä on tarve jatkuvan ihailun saamiseen ja mielihyvän kokemiseen. Kirjassa yksi pettäneeksi tullut kertoo:
”Olen hyväksynyt, että olen tällainen määräaikainen ihminen. Tällä hetkellä mun nykytilanne on viisi naista, jonka kanssa mulla on jonkinlainen suhde.”
Kaikkonen nostaa kirjassaan esiin tärkeän asian, josta ei mielestäni puhuta uskottomuudesta keskustellessa tarpeeksi. Uskottomuus vaikuttaa, ei pelkästään parisuhteeseen, vaan koko perheeseen ja lähipiiriin. Parisuhteen ongelmat vaikuttavat myös lapsiin ja lapset saattavat helposti kantaa huolta vanhempiensa ongelmista. Kaikkonen kirjoittaakin kirjassaan, että lapsille tulisi aina korostaa, että vanhempien ongelmat ja riidat selvittävät vanhemmat itse.
Uskottomuuskriisistä toipumiseen vaikuttaa Kaikkosen mukaan eniten se minkä merkityksen ihminen antaa uhkaavalle kokemukselle. Lisäksi toipumiseen ja toimintakyvyn palautumiseen vaikuttaa jokaisen ihmisen resilienssi, joka on jokaisella omansa. Kaikkonen avaa hyvin resilienssiä terminä: se on sisua, sinnikkyyttä, joustavuutta, elpymistä, sopeutumista, muuntautumiskykyä ja palautumista. Ihminen on palautunut toimintakykyiseksi kun hänellä on taas kyky tuntea positiivisia tunteita ja kyky kokea ja luoda uutta, ja palautumiseen vaikuttavat ihmisen personallisuus, läheisten ihmisten suhtautuminen ja kuormitusta aiheuttaneen tilanteen laatu, vakavuus ja kesto.
Uskottomuuskriisin voi nähdä myös oppimiskokemuksena, jolloin Kaikkosen mukaan toipuminenkin voi olla helpompaa. Kaikkonen painottaa myös kriisin keskellä kiinnittämään huomiota kehollisuuteen – erityisesti huolenpitoon, hoivaan ja lepoon.
Kaikkonen kirjoittaa, että vaikeiden kriisien keskellä ihminen punnitsee uudelleen omia arvojaan ja uskomuksia, joiden varaan on elämänsä rakentanut. Uskottomuuskriisistä voi kuitenkin selviytyä, sillä aina on toivoa ja elämällä tarkoitus.
”Tarvitsemme jokaisen kokemuksemme kasvussamme täyteen mittaamme. Kaikken kipeimmät kokemukset kasvattavat eniten.” – Liisa Selänne
Lähde: Kaikkonen, Annikki: Uskottomuus – Syyt ja seuraukset (2016, Minerva)
