Vilja Eerikan tarina – Painajainen, josta tuli totta

Vilja Eerikan tarina – Painajainen, josta tuli totta

Ajatuksia kirjasta Eerika (V.Miettinen, Deadline Kustannus Oy)

Väkivalta. Niin julmaa. Kaikkein julmimman muodon se saa kun se kohdistuu pieneen viattomaan lapseen. En tarkoituksella ajoittanut tämän kirjan lukemista juuri Halloweenin kynnykselle, mutta tässä sitä nyt ollaan. Vera Miettisen kirjoittama kirja kertoo hyytävän ja äärimmäisen iljettävän kauhutarinan, joka valitettavasti sattuu olemaan totta. Tarina kertoo tytöstä nimeltä Vilja Eerika.

Pitkään mietin pystynkö lukemaan kirjaa lainkaan. Oma lapseni syntyi suurin piirtein samoihin aikoihin kuin Eerika, ja silloin kun Eerikan tapaus nousi julkisuuteen, en pystynyt millään lukemaan sen karmaisevia yksityiskohtia iltapäivälehtien sivuilta. En voinut kuvitella miten joku voi tehdä niin hirveitä tekoja pienelle, suloiselle ja viattomalle lapselle.

Nyt päätin kuitenkin tarttua kirjaan, vaikka edelleen pelkäsin mahdollisia reaktioitani. Kirja ei onneksi mässäile murhalla lainkaan, kirja vain kertoo Eerikan tarinan. Kirjassa on kuitenkin paljon todella häiritseviä yksityiskohtia kaikesta siitä kauheudesta mitä Eerika joutui lyhyeksi jääneen elämänsä aikana kokemaan. Kirja kertoo myös tarkkaan siitä miten eri sosiaalityöntekijät, lääkärit, terveydenhoitajat, opettajat, läheiset ja jopa naapurit näkivät ja raportoivat merkkejä kaltoinkohtelusta, mutta kukaan ei silti pystynyt estämään Eerikan kuolemaa. Herää kysymys, miksi?

Kirjaa lukiessa kävi ilmi, että Eerikan elinoloja ei selvitetty riittävän hyvin edes siinä vaiheessa kun hänet oli sijoitettu kiireellisesti. Myöskään tieto ei siirtynyt hoitavien tahojen kesken, joten yhteistyö oli riittämätöntä.
Miettinen kirjoittaa, että vielä nykyäänkään tieto ei liiku riittävän hyvin, mutta sen verran edistystä on tullut, että kaikissa lapsiin kohdistuvissa väkivaltaepäilyissä lapsi tavataan heti.

Taustalla vakavia personaallisuushäiriöitä

Eerikan murhaajat Touko Tarkki ja Sirpa Laamanen istuvat tällä hetkellä elinkautisia tuomioitaan. Laamanen ei ole missään vaiheessa osoittanut katumusta ja hänellä onkin todettu epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö sekä viitteitä psykopatiasta. Eerikan isällä Tarkilla on todettu riippuvainen persoonallisuushäiriö, joka on voinut altistaa Laamasen harjoittamalle manipulaatiolle. Mikään persoonallisuushäiriö ei kuitenkaan oikeuta murhaamaan ja molemmat olivat tekohetkellä syyntakeisia eli ymmärsivät tekojensa seuraukset.

Kirjan perusteella Eerikasta välittyi kaiken ahdingon alta iloinen, reipas ja elämäniloinen kuva. Miettinen kuvaa myös sitä kuinka lapsi rakastaa vanhempiaan kaikista heidän aiheuttamista kauheuksista huolimatta. Viaton pieni lapsi, joka maksaa vanhempiensa synneistä. Niin surullista, niin lohdutonta.

Toivottavasti Eerikan kohtaloa ei tarvitse enää kenenkään muun kokea. Lopuksi haluan lähettää voimia kaikille Vilja Eerikan läheisille elämänmittaiseen surutyöhön.

Lisätietoa kirjasta löydät täältä.

Lisää blogikirjoituksiani täällä.

Mistä toivoa elämään?

Mistä toivoa elämään?

Poimintoja ja pohdintoja kirjasta Voimana toivo (M. Kallio)

Sain vihdoin ja viimein luettua Maaret Kallion kirjan Voimana toivo. Minun on pitänyt lukea se jo pidemmän aikaa, mutta jostain syystä aina joku muu kirja on kiilannut eteen. Harmittaa, että en ole aiemmin lukenut kirjaa, sillä se on aivan fantastinen teos. Kirja julkaistiin maaliskuussa 2020. Ihan kuin se olisi ollut etiäinen siitä, että tarvitsemme pian toivoa enemmän kuin pitkiin aikoihin, juuri koronapandemian kynnyksellä.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti toivosta, mutta myös elämään kuuluvasta toivottomuudesta, vastoinkäymisistä ja surusta. Kallio kirjoittaa vaikeistakin teemoista lempeästi ja suurella viisaudella. Kirja on vahvasti elämänmakuinen ja siitä huokuu Kallion vankka ammattitaito, mutta myös hänen persoonansa ja tapansa ajatella elämästä. Kirja tuo toivoa lukijalleen ja auttaa ymmärtämään mistä elämässä ehkä oikeastaan onkin kysymys.

Kallio painottaa kirjassaan useaan otteeseen, että vaikka elämä voi näyttää musertavalta ja mahdottomalta, tunteet ovat aina ohimeneviä eikä saisi koskaan mennä siihen ansaan, että tunne olisi pysyvä ja kestäisi lopun elämää. Kallio muistuttaa, että kaikkia tunteita voi myös sallivasti kokea eikä niissä tarvitse aina toimia. Vastoinkäymiset kuuluvat elämään siinä missä hyvätkin asiat. Toivo on kuitenkin mahdollisuus tavoitella jotain hyvää.
Kirjassa mainitaan myös muutamaan kertaan ehkä yksi tärkeimmistä asioista: ihmistä ei ole luotu olemaan täysin yksin, sillä ihminen on laumaeläin.


Ihminen ei toivu yksin. Toistan, ihminen ei toivu yksin.

Kallio puhuu myös tärkeästä asiasta eli jaetusta toivottomuudesta ja siitä miten se luo toivoa, sekä miten toivoa ei saisi koskaan tuputtaa. Myös nykypäivänä vahvasti vallalla oleva ajatus jatkuvasta pärjäämisestä vääristää tilannetta. Kaikki ei ole aina vain itsestä kiinni ja koskaan ei voi tietää milloin on itsekin avun tarpeessa. Onneksi hyvää voi joka tilanteessa vahvistaa pienin, toistuvin teoin.

Toivo on aavistus hyvästä, ja tämä kirja totisesti luo toivoa.
Kiitos Maaret Kallio.

Terapiapalveluistani lisää täällä.