tammi 25, 2021
Kirjallisuusraportti kirjasta Avoimet suhteet (Mirja Hämäläinen)
”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäkööt ensimmäisen kiven.” – Jeesus
Monogamianormi elää yhteiskunnassamme vahvana. Siksi Mirja Hämäläisen kirja Avoimet suhteet onkin virkistävä tuulahdus, joka käsittelee erilaisia suhdemuotoja raikkaalla ja avoimen pohdiskelevalla tavalla. Voisi sanoa, että kirja on ihmissuhdeanargistinen teos, sillä se haastaa ajattelemaan laatikon ulkopuolelta, normeista vapaana. Hämäläinen ei tuputa mitään, mutta rohkaisee jokaista pohtimaan omia valintojaan ja toimintatapojaan. Jos omat ihmissuhdearvot ovat epäselvät tai ei ole ehkä koskaan miettinyt omia odotuksiaan tai rajojaan , tämä kirja auttaa varmasti niiden kartoittamisessa.
Hämäläinen puhuu kirjassaan yleisesti vallitsevasta monogamianormista. Kärjistäen sanottuna se tarkoittaa, että ihmisen ei tulisi onnellisessa suhteessa haluta ketään muuta ja pienetkin virheet voivat johtaa vakaviin kriiseihin. ”Pirulle ei pidä antaa pikkusormea”, kuten Hämäläinen asiaa kuvailee.
Monogamia on oletusarvo
Monogamianormi on tietyllä tapaa oletusarvo, joka kuitenkin saattaa olla aikansa elänyt. Moni pitkissä suhteissa elänyt tietää, että ihmiset voivat muuttua ja usein ajatellaan, että pitää erota, jotta voi elää omanlaistaan elämää. Hämäläinen puhuu heteroseksismistä ja siitä miten sitä on kaikkialla: meille määritellään ulkoapäin millainen rakkaus on todellista ja miten meidän pitäisi elää. Hämäläinen kirjoittaakin, että jos ei seuraa normeja, monet saattavat kyseenalaistaa valintasi ja ihmissuhteesi.
Mikä sitten estää elämästä omien normien mukaisesti? Usein pelko johdattaa ja määrittelee suhteet, mutta sen ei tarvitsisi olla niin. Hämäläinen kirjoittaa myös siitä miten muiden vaihtoehtojen näkymättömäksi tekeminen on vallankäytön muoto. Onko se oikein, että vain tietynlainen parisuhde esitetään oikeanlaiseksi ja muita vaihtoehtoja paremmaksi tavaksi elää?
Naiivi haavekuva
Hämäläinen mainitsee kirjassaan myös hyvin tunnistettavan tilanteen. Jos joku paljastaa olevansa avoimessa suhteessa, tätä ihmistä pidetään helposti epäkypsänä tai keskenkasvusena. Ajatellaan, että kyseessä on joku ohimenevä vaihe. Hämäläinen mainitsee kirjassa psykoterapeutti Esther Perelin, joka on puhunut siitä kuinka täysin monogaminen suhde on naiivi haavekuva, sillä monogamia ei takaa pysyvyyttä ja sitoutumista. Oikeastaan juuri monogamia synnyttää mustasukkaisuutta, vaikka ajatellaan että se suojaisi mustasukkaisuudelta.
Toisaalta yhtä lailla avoimissa suhteissa on mustasukkaisuutta. Mustasukkaisuudessa on kyse menettämisen pelosta, siitä että suhde päättyy. Mustasukkainen haluaa omistaa toisen ihmisen ja pitää hänet kontrollissa. Pelkoon perustuva parisuhde on kuitenkin hyvin raskas ja siinä on kyse enemmän omistushalusta kuin aidosta rakkaudesta. Toisen omistamisen harhalla yritetään hallita oma pelkoja. Mustasukkaisuus viestii aina jostain tarpeesta ja sisäisestä konfliktista, jonka ratkaisemiseen voi joskus tarvita terapiaa.
Hämäläinen nostaa kirjassaan esiin termin myötäilo. Se tarkoittaa iloa toisen ilosta ja sitä voi halutessaan oppia. Myötäilo ei poista mustasukkaisuutta kokonaan, mutta se voi auttaa mustasukkaisuuden hallinnassa.
Häpeä ja pelko rajoittavat
Avoimet suhteet on tietynlainen kattokäsite, jonka alla on monenlaisia erilaisia käsitteitä, joita en lähde tässä yhteydessä tarkemmin luettelemaan. Jos ihminen elää jossain avoimen suhteen muodossa monogamianormin ulkopuolella, hän elää niin sanotusti normien vastaista elämää. Normien vastainen elämä voi olla samaan aikaan hyvin vapauttavaa mutta myös raskasta. Vaikka elämme suhteellisen etuoikeutetussa ja arvoliberaalissa yhteiskunnassa, erilaisuus harvoin saa ulkoapäin riittävästi tukea. Lisäksi kulttuurissamme arvostetaan edelleen vahvasti pitkiä parisuhteita ja saattaa aiheuttaa häpeää ja pelkoa jos ei mahdu tähän tietynlaiseen muottiin. Hämäläinen kirjoittaakin tästä, että elämme moninaisuuden keskellä ja aikamme on vapaamielistä, mutta emme ole yhteiskunnallisesti lähelläkään sitä, että ihminen voisi valita oman suhdetyyppinsä vapaasti.
”Ei noin voi tehdä!”. Miksi ei? Kaikki ihmiset ovat erilaisia erilaisten taipumuksiemme ja tarpeidemme kanssa ja kaikissa suhteissa on ihmisiä, siksi ne eivät ole koskaan täydellisiä. Hyvä kysymys onkin, että millaisia sitoumuksia ja tunteita vaaditaan, jotta rakkaus olisi todellista?
Lisätietoa kirjasta täällä.
Tietoa terapiapalveluistani löydät täältä.
huhti 22, 2020
Luin Riikka Suomisen esikoisteoksen Suhteellisen vapaata. Kirja oli huimasti parempi kuin takakansi antoi olettaa enkä juuri pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni sen jälkeen kun olin sen aloittanut. Kirja oli kuin sekoitus romaania, elämäkertaa ja tietokirjaa. Uskon, että hyvin moni keski-ikää lähestyvä, parisuhteista kokemusta omaava pystyy samaistumaan niihin tunnelmiin ja tunteisiin, joita Suominen kirjassaan käsittelee. Erityisen vaikuttunut olin siitä, miten taidokkaasti Suominen kirjoittaa Romantiikan ja Parisuhteen vaikutuksista ihmissuhteisiin:
”Kun rakastavaiset liu’uttavat sormensa lomittain, eivät he huomaa, että jokin on tullut aivan liki. Romanssin lämmössä kasvaa käenpoika nimeltä Parisuhde. Se tekee pesän sinne, missä se vainuaa rakkautta. Vähitellen parisuhde kasvaa rakastavaisia suuremmaksi. Sen tahto on niin voimakas ja taustavoimat niin väkevät, että rakastavaiset ovat aseettomia. Vähitellen he jäävät alakynteen ja Parisuhde voittaa.”
Kirjaa lukiessani mietin, että ei meidän ihmisten tosiaan tarvitsisi aina yrittää mahtua johonkin muottiin tai kategoriaan. Kuka sen saa päättää miten tämän yhden elämän aikoo elää?
Vahva lukusuositus, 5/5.
Lisätietoja kirjasta täällä.
Lisätietoja terapiapalveluistani löydät täältä.
tammi 20, 2020
”Syyllisyyttä en suostu kantamaan, ajattelin että olen ansainnut tämän.”
”On kuin itkis ja nais ja näkis kuoleman unia.”
”Tilaisuus teki varkaan.”
”Annoin pirulle pikkusormen.”
”Vietiin kuin litran mittaa.”
”Vaimo on vaimo, omistan hänet, nämä muut naiset on vaan käyttötavaraa.”
”Silloin putosi koko elämältä pohja.”
”Tuntuu kuin olisi menty satasen vauhdilla päin betoniseinää.”
”Ei mun mies pettäis, se ei ole niin kuin muut miehet.”
”Sitten tapahtui jotakin, minkä jälkeen mikään ei enää palannut ennalleen. Kaikki muuttui. Aivan kaikki.”
Häpeä, inho, syyllisyys, pelko, pakokauhu, raivo, toivottomuus, avuttomuus.
Siinä muutama tunne mitä uskottomuus aiheuttaa. Uskottomuus tarkoittaa sopimusrikkomusta ja salaisuuden muodostumista. Uskottomuuden paljastuminen on traumaattinen kokemus, ja se horjuttaa elämän tasapainoa ja järjestystä. Tästä aiheesta kirjoittaa Annikki Kaikkonen kirjassaan Uskottomuus – syyt ja seuraukset. Kaikkosen kirja pohjautuu hänen väitöskirjaansa Tarinallisen tutkimuksen näkökulma suomalaiseen uskottomuuteen (v.2015), johon on haastateltu 40 henkilöä.
Länsimaisissa kulttuureissa jaetaan käsitys, että parisuhteeseen kuuluu luottamus ja yksiavioisuus. Kun uskottomuus paljastuu, se rikkoo tätä käsitystä ja siksi kokemus on yleensä hyvin traumatisoiva. Kaikkonen kirjoittaa, että uskottomuuskokemusten satuttamat parisuhteen osapuolet kamppailevat samanlaisten oireiden ja tuntemusten kanssa kuin posttraumaattisista stressireaktioista kärsivät. Tämä onkin erityisen tärkeää huomioida terapiatyössä, sillä oireita voi ilmaantua välittömästi uskottomuuden paljastuttua, mutta myös hyvinkin pitkien aikojen päästä.
Uskottomuuden stigma
Kaikkonen puhuu kirjassaan petetyksi tulleista ja pettäneeksi tulleista. Lähes kaikki petetyksi tulleet kokivat Kaikkosen keräämän aineiston perusteella uskottomuuskriisin traumaattisena kun taas pettäneeksi tulleista traumaattisen kriisin piirteitä nousi esille vain yhdessä tapauksessa. Kirjassa esitellään kolme eri tyyppitarinaa, joita ovat petetyiksi tulleet pienten lasten äidit, kroonisesti pettääneeksi tulleet ja traumatarinat.
Kaikkonen nostaa kirjassaan esille naisen uskottomuuden stigman. Naisen uskottomuus on edelleen yhteiskunnassamme paheksuttavampaa kuin miehen. Uskotonta miestä pidetään edelleen enemmän ”naistenmiehenä” kun taas uskoton nainen saa helposti huoran maineen. Miehet ovat myös tilastojen valossa uskottomampia kuin naiset, mutta silti naisten uskottomuus on huomattavasti yleisempi syy eroon kuin miehen uskottomuus. Kirjasta käy ilmi miten ristiriitaista uskottomuus on. Yleisesti uskottomuus on hyvin tuomittavaa länsimaissa, mutta silti se on tietyllä tapaa hyväksyttyä arkitodellisuutta. Kuten Kaikkonen asian ilmaisee: uskottomuus on toisaalta kepeää hedonismia, toisaalta äärimmäisen tuomittavaa. Ihmissuhteet pyörivät paljon seksin ympärillä. Ihmiset ovat pinnallisempia ja individualismi on lisääntynyt. Silti moraali ei ole tutkimusten mukaan kuitenkaan rapistunut ja perinteisistä perhearvoista pyritään pitämään kiinni.
Kirjaa lukiessani huomasin nyökytteleväni monessa kohdassa, sillä Kaikkonen kirjoittaa tekemistään havainnoista joita näkee lähes päivittäin arjessa ja lehtien palstoilla. Seksistä ilman rakkaussuhdetta on tullut entistä yleisempää ja sitä edesauttavat erilaiset deittisovellukset. Miesten rinnakkaissuhteiden motiivina on Kaikkosen tutkimuksen mukaan yleensä seksi kun taas naisten motiivit ovat selvästi emotionaalisempia. Naisten uskottomuuden motiivina onkin useammin joku romanttinen ideaali, pettymys avioliitossa tai kapina perinteistä naisen roolia kohtaan.
Kaikkonen kirjoittaa myös perinteisistä odotuksista, joita ihmisille syötetään jo pienestä asti. Ihmiset oppivat kiitollisuudenvelasta, työteliäisyydestä, työmoraalista, isänmaallisuudesta, seksuaalikielteisyydestä ja uskonnollisuudesta. Lapsille asetetaan erilaisia odotuksia. Synnin paikka on kuolema -ajattelu on yleistä ja siinä ihminen kokee, että omilla valinnoillaan ja käyttäytymisellään ikään kuin ”ansaitsee” rangaistuksia, sairauksia ja koettelemuksia. Jotta ihminen ei tulisi rangaistuksi, hän yrittää olla mahdollisimman esimerkkinen ja hyväksytty omassa yhteisössään. Ei siis ole ihme, että Kaikkosen kirjassa monissa tarinoissa toistuu voimakas häpeä ja syyllisyys.
Ihmisillä on kolme perusolettamusta, jotka ovat:
1) Kumppanini on hyvä.
2) Maailmani on mielekäs, looginen ja hyvä.
3) Olen arvokas ja hyvä ihminen.
Pienten lasten äidit ovat Kaikkosen mukaan yksi yleisin ryhmä, jotka tulevat petetyiksi.
Uskottomuus kuitenkin loukkaa syvältä ja Kaikkonen kirjoittaakin siitä, kuinka pahasti erityisesti pienten lasten äidit kokevat uskottomuuden, sillä se on samalla naiseuden ja äitiyden loukkaus. On äärimmäisen surullista, että puolison uskottomuus saa petetyksi tulleen epäilemään omaa arvoaan:
”Mun rinnat ei riitä, mun vagina ei riitä, mut on haavoitettu, vedetty puukolla auki. Se on tappamista, kuin olisi kuollut kivuliaasti. Jotain minussa varmaan kuolikin. Mun äänikin on ruman naisen ääni. Tulee riittämättömyys, petetyksi tullut on kuin raiskattu. Tulee raiskattu olo.”
Petetyksi tulleet naiset ajattelevat myös sitkeästi uskottomuuden johtuvan heistä itsestään, mikä on hyvin surullista, sillä he luulevat että uskottomuus johtuu heidän liian vähäisestä rakkaudestaan tai vääränlaisesta naiseudesta ja seksuaalisuudesta. Omasta mielestäni ihminen ei petä jos ihminen on tehnyt vakaan päätöksen olla pettämättä, uskottomuus ei tapahdu koskaan vahingossa.
Miksi sitten ihminen pettää? Kirjaa lukiessani ymmärsin, että uskottomuus ei ole aina ratkaisu seksin puutteeseen parisuhteessa vaan rinnakkaissuhteisiin ryhdytään siksi, että se koetaan jollain tapaan henkilökohtaiseksi oikeudeksi. Kaikkonen mainitsee ihmisten kokeman oikeuden kepeyteen ja erilaiseen iloon ja nautintoon ilman syyllisyyttä. Moni on hakenut sivusuhteesta täydennystä vakinaiseen suhteeseensa. Muita yleisiä pettämiseen johtaneita syitä ovat olosuhteet, työpaikan kulttuurin kuuluvat tavat, luonteen heikkous ja sattuma.
Kaikkonen kirjoittaa, että suurin osa petetyksi tulleista erosi uskottomuuden paljastuttua. En ihmettele, sillä uskottomuus vie suhteelta perustan, ja sen uudelleenrakentaminen on todella työlästä. Yksi nainen kertoo kirjassa koskettavasti omista tuntemuksistaan:
”Naisena hirveän mitätön olo, että en kelpaa mun miehelle, se ei halua mua enää. En kehdannut, siks en enää pystynyt harrastamaan seksiäkään. Tuntui, että toinen nainen on varmaan kaunis, upea, hieno, joku missityyppi. Siis niin mitätön olo. Itsetunto romahti täysin. En ole minkään arvoinen enää, en kelvannut. Se loukkasi mua ihan älyttömästi.”
Kirjassa käsitellään myös sitä miten petetyksi tulemista voi päästä yli, mutta silti ihminen voi ”pudota” äkisti keskelle alkuperäisen vuosien takaisen traumansa kokemusta, tuskaa ja kipua. Oman elämän eheytyminen ei ole helppoa, sillä turvalliset ja ennakoitavat mielikuvat eivät ole enää samalla tavoin läsnä. Jotta uskottomuudesta voisi päästä yli, Kaikkosen mukaan pariskunnan tulisikin löytää yhdessä vastaus kysymykseen miksi. Lisäksi kirjassa mainitaan siitä, että pitäisi tapahtua pysyvä muutos ajattelusssa, käyttäytymisessä ja suhteissa toisiin. Kaikkonen puhuu ilmestyksenomaisesta havahtumisesta, joka muuttaa käsityksen todellisuudesta ja ihmisen arvopohjan. Muiksi selviytymiskeinoiksi kirjassa mainitaan tiedon hankkiminen, omien kokemusten työstäminen, luova kirjoittaminen, työ, oivallukset ja kokemusten vertaaminen.
Entä sitten pettäneeksi tullut? Kaikkonen kirjoittaa jatkuvan ihastumisen tyhjiöstä, tietynlaisesta donjuanismista. Joillain ihmisillä on tarve jatkuvan ihailun saamiseen ja mielihyvän kokemiseen. Kirjassa yksi pettäneeksi tullut kertoo:
”Olen hyväksynyt, että olen tällainen määräaikainen ihminen. Tällä hetkellä mun nykytilanne on viisi naista, jonka kanssa mulla on jonkinlainen suhde.”
Kaikkonen nostaa kirjassaan esiin tärkeän asian, josta ei mielestäni puhuta uskottomuudesta keskustellessa tarpeeksi. Uskottomuus vaikuttaa, ei pelkästään parisuhteeseen, vaan koko perheeseen ja lähipiiriin. Parisuhteen ongelmat vaikuttavat myös lapsiin ja lapset saattavat helposti kantaa huolta vanhempiensa ongelmista. Kaikkonen kirjoittaakin kirjassaan, että lapsille tulisi aina korostaa, että vanhempien ongelmat ja riidat selvittävät vanhemmat itse.
Uskottomuuskriisistä toipumiseen vaikuttaa Kaikkosen mukaan eniten se minkä merkityksen ihminen antaa uhkaavalle kokemukselle. Lisäksi toipumiseen ja toimintakyvyn palautumiseen vaikuttaa jokaisen ihmisen resilienssi, joka on jokaisella omansa. Kaikkonen avaa hyvin resilienssiä terminä: se on sisua, sinnikkyyttä, joustavuutta, elpymistä, sopeutumista, muuntautumiskykyä ja palautumista. Ihminen on palautunut toimintakykyiseksi kun hänellä on taas kyky tuntea positiivisia tunteita ja kyky kokea ja luoda uutta, ja palautumiseen vaikuttavat ihmisen personallisuus, läheisten ihmisten suhtautuminen ja kuormitusta aiheuttaneen tilanteen laatu, vakavuus ja kesto.
Uskottomuuskriisin voi nähdä myös oppimiskokemuksena, jolloin Kaikkosen mukaan toipuminenkin voi olla helpompaa. Kaikkonen painottaa myös kriisin keskellä kiinnittämään huomiota kehollisuuteen – erityisesti huolenpitoon, hoivaan ja lepoon.
Kaikkonen kirjoittaa, että vaikeiden kriisien keskellä ihminen punnitsee uudelleen omia arvojaan ja uskomuksia, joiden varaan on elämänsä rakentanut. Uskottomuuskriisistä voi kuitenkin selviytyä, sillä aina on toivoa ja elämällä tarkoitus.
”Tarvitsemme jokaisen kokemuksemme kasvussamme täyteen mittaamme. Kaikken kipeimmät kokemukset kasvattavat eniten.” – Liisa Selänne
Lähde: Kaikkonen, Annikki: Uskottomuus – Syyt ja seuraukset (2016, Minerva)
joulu 20, 2019
”Ihmiset haluavat säteillä, he haluavat tuntea olevansa elossa.”
Luin Esther Perelin kirjan Mating in Captivity, ja se mullisti ajatusmaailmani. Estherin kirjasta huokuu vankka vuosien aikana muodostunut ammattitaito, mutta myös syvä ihmisyyden ymmärrys. Esther on selvästi kiinnostunut ihmisistä, ihmissuhteista, seksuaalisuudesta ja erityisesti erotiikasta. Kirjassa käsitellään hyvin monipuolisesti aihetta mistä liian usein vaietaan: miten pitää parisuhde mielenkiintoisena ja jännittävänä vuodesta toiseen?
Kuten Esther kirjassaan mainitsee, olemme käveleviä ristiriitaisuuksia, etsimme turvallisuutta ja ennustettavuutta, mutta toisaalta kukoistamme monimuotoisuudesta. Käymme suhteissamme jatkuvaa taistelua muutoksen ja vakauden välillä. Monesti uhraamme intohimon, jotta elämä olisi tasapainoista. Nautimme mukavuudesta, mutta kaipaamme spontaaniutta. Sitä on ikävystyminen avioliitossa. Yksi ainoa varma asia elämässä on muutos, joten jäin pohtimaan kirjaa lukiessani, että tarvitseeko ikävystymistä vastaan edes jatkuvasti taistella, sillä ehkä ikävystymisen ja tylsyyden tehtävä onkin toimia hälytyskellona? Esther kirjoittaakin siitä kuinka ahdistus on yleensä hyvä mittari. Kun ihminen ahdistuu syystä tai toisesta, se tarkoittaa, että jotain tarvitsisi tehdä. On aika ottaa riskejä, on aika muutokselle, sillä liian tylsä, tavallinen ja rutiineja täynnä oleva elämä turruttaa.
Esther kirjoittaa myös siitä, miten usein varsinkin pidemmissä parisuhteissa luullaan, että tiedetään toisesta aivan kaikki. Usein tiedostamattamme pienennämme kumppaniamme ja teemme samaa myös itsellemme. Esther kysyy yleensä asiakkailtaan mihin alunperin ihastuit puolisossasi. Tämä on mielestäni hyvin tärkeä kysymys, sillä juuri alut ovat täynnä mahdollisuuksia. Ihastuneena toinen näkee sinut niin kuin sinä et ole koskaan itseäsi nähnyt. Esther sanookin, että mikä olisi upeampaa kuin tulla valituksi sellaisen henkilön toimesta, jonka kanssa itsekin haluaa olla. Silloin tuntee itsensä tärkeäksi ja merkitykselliseksi, ja tuo toinen ihminen on vahvistamassa tätä merkitystä. Suhteen edetessä eteen tulee kuitenkin erilaisia elämänkriisejä, halusi tai ei, ja ne voivat olla muun muassa henkisiä, ammatillisia, fyysisiä tai taloudellisia kriisejä. Asiat voivat myös olla tavallaan ihan hyvin, mutta silti kriisi ravistelee.
Esther kertoo tästä esimerkin: ”Asiat menevät hyvin. Rakastan häntä. Meillä ei ole seksiä.” Hyvä intiimiys ei siis ole automaattisesti yhtä kuin hyvä seksi. Joskus voi olla tilanne, että mitä enemmän toisesta välittää, sitä vähemmän himoitsee toista, sillä jännite katoaa parin väliltä. Jotta ihminen voi virittäytyä seksiin, pää ei myöskään saa olla täynnä huolia. Lisäksi tarvitaan tietty määrä itsekkyyttä.
Elämämme ovat täynnä erilaista suorittamista, mutta intohimoa ei voi kuitenkaan suorittaa. Esther kirjoittaa siitä, miten intohimolla ei ole lakeja, sillä se on ennalta-arvaamatonta: mikä toimii maanantaina, ei välttämättä toimi torstaina. Kaikki työ parisuhteen eteen ei ole kuitenkaan turhaa, sillä kukaan ei voi täysin sanoa mitkä toimenpiteet toimivat kenellekin. Lopputulos on kuitenkin asia mitä emme voi etukäteen ennustaa emmekä kontrolloida, se on meille yllätys.
Esther kirjoittaa kirjassaan äärimmäisen hienosti seksuaalisesta turhautumisesta. Joillain ihmisillä seksuaalisen turhautumisen sietokyky on lähes olematon. Tällaiset ihmiset tyypillisesti hyppivät suhteesta toiseen. Moni ehkä luulee, että ei ole vain löytänyt ”sitä oikeaa” vielä. Esther kirjoittaa, että heidän fantasioissa on olemassa kaikkivoipainen ihminen, joka saa lopulta kaiken järjestymään lumoavilla voimillaan ja saa seksin säilymään elinvoimaisena vuodesta toiseen. Tämä ihminen on niin erityinen ja mahtava, että hänen täydellisyytensä vaatii sitoutumista ja on merkki kestävästä rakkaudesta. Tämä tarina ei kuitenkaan ole tosi, sillä jopa kaikkein ihanin ihminen on lopulta vain ihminen, ja siksi viallinen.
Monen suhteen suurin koetinkivi ei kuitenkaan ole suinkaan avioliitto vaan lapset. Lapset ovat siunaus, ilo ja ihmetys, mutta muuttavat suhteen dynamiikan. Estheriä lainatakseni, yhtäkkiä huomataankin, että ”pyöritetään päiväkotia” henkilön kanssa, jonka kanssa hetki sitten vasta tapailtiin. Kun lapsi ilmoittaa tulostaan, aloitamme organisoinnin, priorisoimme ja vakavoidumme. Ei olekaan enää hetken mielijohteesta-elämää. Esther muistuttaa myös eräästä tärkeästä asiasta: Muista, että puolisosi on lastesi vanhempi, ei sinun. Vaikka puolisostasi on nyt tullut myös äiti tai isä, hän ei kuitenkaan ole sitä sinulle.
Erotiikka sijaitsee juuri siellä missä on spontaaniutta ja riskejä. Toisto, tavat ja säännöt tappavat erotiikan. On olemassa niin paljon syitä miksi pariskunnat eivät harrasta seksiä, joten ne jotka eivät luovuta ovat sankareita. Rohkeat ja päättäväiset pariskunnat säilyttävät eroottisen yhteyden ja arvostavat sitä. Kun he huomaavat, että halu on kriisissä, he yrittävät elvyttää tilanteen. Ei ole lasten vika, että halu katoaa.
Esther kirjoittaa erinomaisesti myös fantasioista. Estherin mukaan fantasiat ilmaisevat totuuksia itsestämme ja tavallaan kertovat meille syvimmistä toiveistamme. Eräs Estherin asiakas kertoi omasta lapsuudestaan: ”Kasvoimme ympäristössä missä seksistä ei saanut pitää eikä puhua. Ihmiset, jotka harrastavat seksiä koska he pitävät siitä, ovat kaikki huoria tai pervoja. jotka sokeutuvat ja heidän kämmeniinsä kasvaa karvoja. Ei ihme, että pidin suuni kiinni.” Ei ihme, että ihmiset pelkäävät häpeää. Se mikä meitä usein eniten kiihottaa voi olla hyvinkin paljon ristiriidassa siihen miten näemme itsemme, moraalimme ja ideologiamme. Miltä esimerkiksi tuntuisi olla feministi, joka haluaa tulla alistetuksi? Voiko ”kunnon ihminen” fantasioida tällaisista?
Mikä sitten on pitkien suhteiden salaisuus? Alain de Botton on sanonut hauskasti: Uskottomuus. Ei varsinainen uskottomuus, vaan sen uhka. Aikoinaan monogamiset suhteet olivat sellaisia, missä oli yksi puoliso koko elämän ajan (kuten joutsenilla ja susilla). Nykyään monogamiset suhteet ovat sellaisia, missä ollaan yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Meidän länsimaisessa kulttuurissa on hyvin vähän ymmärrystä uskottomuudelle. Uskollisuutta pidetään yhteisenä rakkaudenosoituksena.
Nykyaikana avioliitolta vaaditaan paljon: olemme toistemme luottohenkilöitä, parhaita ystäviä ja intohimoisia rakastajia. Ajatellaan, että tällainen henkilö löytyy kaikille, meidän pitää vain löytää hänet.
Pettäminen on kuitenkin yleensä oire siitä, että suhteessa on jotain syvällisempiä ongelmia. Esther mainitsee useaan otteeseen kirjassaan ”kolmannen” läsnäolosta. Esther kertoo, että kaikki pariskunnat elävät kolmannen varjossa. Tämä kolmas on se epävarmuus mikä on suhteessa aina läsnä. Jotkut parit päättävät avata suhteensa tälle ”kolmannelle”, vaikka moni sanookin, että avoin suhde ei voi toimia. Mutta kuten Esther kirjoittaa, suljettu suhde ei poista katastrofin mahdollisuutta. Avoimessa suhteessa saatetaan leikkiä tulella, mutta se voi parhaimmillaan lisätä suhteen kipinää ja muistuttaa, että emme omista puolisoitamme. Summa summarum: mitä enemmän viemme toisen ihmisen vapautta, sitä vaikeampaa halun on hengittää, sillä juuri epävarmuudessa lepää halun siemen.
Luettuani Estherin kirjan, ymmärsin että tämä kaikki on suurta harhaa. Kukaan ei ole toiselle täydellinen eikä ”sitä oikeaa” ole oikeasti olemassa. Kaikki on tietyllä tapaa korvattavissa, mikään ei ole pysyvää, joten miksi edes yritämme epätoivoisesti saada pysyvyyttä aikaan? Mikään ei kestä ikuisesti, kaikki suhteet päättyvät aikanaan – joko eroon tai viimeistään kuolemaan. Mitä siis voisimme tehdä toisin? Ehkä kuitenkin jotain, mutta voisiko se kenties olla jotain hieman kreisiä ja ennalta-arvaamatonta? Otatko haasteen vastaan? 😉
Lähde: Esther Perel, Mating in Captivity: Unlocking Erotic Intelligence (2007, Harper Paperbacks)
