maalis 28, 2022
Heräsin viiltävään kipuun vasemmassa pohkeessa. Ampaisin pystyyn ja nappasin samalla peiton kalpean ja alastoman vartaloni suojaksi. Painoin jalkaani voimakkaasti kylmää puulattiaa vasten samalla kun raotin hiljalleen silmiäni. Viereisellä laverilla makoili mies, jolla oli valtava määrä kiharaa tukkaa. Hänen vasen jalkansa oli kipsissä ja hänen oli selvästi ollut vaikea saada hyvää nukkumisasentoa kyynärsauvojensa vieressä.
Mietin mitähän tapahtuisi jos kipsissä oleva jalka kramppaisi kuten omani juuri parhaillaan. Onneksi kramppi alkoi pian helpottaa. Katsoin tuvan perälle. Siellä nukkuivat mökin omistajat, ystäväni Marika ja hänen tuore aviomiehensä Ari. He olivat tavanneet ihan tavallisena päivänä inkoolaisen S-Marketin parkkipaikalla, jolloin Marikalla oli ollut ongelmia autonsa käynnistyksessä. Ari, kavereiden kesken Aska, oli huomannut Marikan hädän ja päättänyt tulla auttamaan. Kun Arska kiinnitti käynnistyskaapeleita akun napoihin, Marika oli kiinnittänyt huomionsa Arskan miehekkääseen olemukseen. Rehellisesti sanottuna Arska oli huomannut Marikan upean ulkomuodon jo kassajonossa ja siksi hän ei hetkeäkään epäröinyt tulla tarjoamaan apuaan hädässä olevalle kaunottarelle.
Kuka olisikaan voinut uskoa, että siitä tapaamisesta alkoi kahden perheen hajoaminen. Sekä Marika että Arska olivat molemmat tahoillaan naimisissa, mutta siitä hetkestä he tiesivät, että he olivat löytäneet toisensa ja kaikki muu olisi sen jälkeen toisarvoista. Marika ja Arska salamarakastuivat ja pian avioerojensa jälkeen he menivät näyttävästi naimisiin Thaimaan paratiisisaarella turkoosin meren ympäröimänä. He olivat hyvin rakastuneita, jopa kadehdittavan. Nyt olin heidän kesämökillään Ruovedellä, jossain Tampereen ja Jyväskylän välissä. Mökin ikkunoista näkyi pitkälle järvenselälle, ja aurinko oli jo hyvää vauhtia nousemassa. Olin nukkunut korkeintaan neljä tuntia, sillä saunoimme ainakin puoleen yöhön asti. Edellisillan karpalolonkero maistui vielä suussa, mutta ei enää raikkaana vaan tunkkaisena ja hieman tahmeana. En edes pitänyt lonkerosta, saatikka sen karpaloversiosta, mutta ajattelin sen kuuluvan Suomen kesään, joten niitä tuli juotua useampi tölkillinen illan aikana.
…
Kyykistyin varovasti peittoni kanssa. Kramppi oli onneksi hellittänyt, vaikka pohkeessa tuntuikin yhä kireyttä. Mietin, että kramppi taisi johtua nestehukasta tai kenties magnesiumin puutteesta, mutta olin liian väsynyt hakeakseni vissyä tuvan keittiön pöydältä. Kellahdin selälleni patjalle, jonka päällä ollut ryttyinen lakana oli valunut osittain lattialle. Silitin hennosti vieressä nukkuvan miehen poskea. Hän näytti levolliselta, vaikka hän oli juonut edellisenä iltana melkoisen paljon. Hänen hiuksensa peittivät osan kasvoista ja huulet olivat keskeltä hieman rohtuneet. Mietin johtuiko se niistä suudelmista, joita vaihdoimme intohimoisesti illan aikana. Hän oli minulle liian nuori, tiesin sen, mutta en välittänyt. Tai halusin yrittää olla välittämättä. Ajattelin, että yritän nauttia tästä hetkestä niin kauan kuin se olisi mahdollista, sillä kukapa nuori mies olisi tosissaan keski-ikäisen naisen kanssa. Naisen, joka oli vieläpä naimisissa ja kahden lapsen äiti.
Pyörin hetken patjalla ja yritin saada uudelleen unta, mutta hetken päästä luovutin, puin päälleni ja lähdin mökin ovesta ulos. Ulkona aamu oli jo pitkällä ja marssin nurmikon keskeltä kohti pihan laidalla olevaa ulkohuussia. Huussi oli yllättävän siisti ja hajuton. Katselin tarpeita tehdessäni huussin ovessa olevasta sydämenmuotoisesta aukosta kauniita metsämaisemia. Lehtipuut huojuivat kesäaamun lempeässä tuulessa. Pihalla näkyi myös edellisen illan nuotion jäännökset, tyhjiä tölkkejä ja tyhjiä makkarakääreitä.
Miten ihmeellistä elämä olikaan. Olin ollut aivan varma, että minä olin suojassa kaikenlaisilta ikäkriiseiltä, mutta tässä nyt olin ja pohdin omaa identiteettiäni ja minuuttani. Kuka oikein olinkaan? Minulla oli kotona ihana perhe, mutta täällä minä olin, jossain järvenrannassa huussissa ja mietin mitä ihmettä tein täällä. Kuristava tunne paheni kaulalla siitäkin huolimatta, että yritin muistuttaa itselleni tulleeni petetyksi useaan kertaan. Silti tunsin järisyttävää syyllisyyttä omasta käytöksestäni. Miksi en vain voinut elää kunnollista elämää, edes sitten lapsiani varten? Miksi minusta oli tullut tällainen itsekäs ja ällöttävä ihminen? Aloin tuntea paniikkia ja päätin, että yritän keksiä jonkinlaisen selityksen päästäkseni lähtemään kotiin mahdollisimman pian. Marika ja Arska yrittivät moneen otteeseen saada minua jäämään mökille vielä yhdeksi yöksi, sillä Arska sanoi pistävänsä saunan lämpiämään ja tekevänsä pihan grillikodassa kaikille katkarapuwokkia. Sain onneksi puhuttua itselleni kyydin Ruoveden keskustaan mistä pääsin jatkamaan linja-autolla Tampereelle. Kun pääsin Tampereelle, tuntui kuin olisin pystynyt jälleen hengittämään keuhkot kunnolla täyteen ilmaa. Ostin VR:n sovelluksella lipun Tikkurilaan.
…
Olin asunut Vantaalla melkein koko ikäni. Nyt asuin perheeni kanssa neljän huoneen kerrostaloasunnossa Tikkurilassa, mutta lapsena asuin Korsossa. Vanhempani rakensivat Korsoon omakotitalon vuonna 1987. Siirryin Matinlahden koulusta Korsoon kolmannelle vuosiluokalle. En tuntenut koulusta ketään, mutta onneksi sain uusia ystäviä melko pian. Yksi ystävistäni oli Marika. Hän tuli heti ensimmäisenä koulupäivänäni kysymään pidänkö hevosista. Sanoin, että pidin, vaikka oikeasti pelkäsin hevosia. Marika oli ratsastanut melkein neljä vuotta ja pääsin Marikan kanssa talleille hoitamaan hevosia. Hevoset olivat isoja, uljaita ja arvaamattomuudessaan pelottavia. Vältin menemästä liian lähelle hevosia ja tyydyin katsomaan vierestä kun Marika nosti pelottomasti hevosen kavion ja alkoi putsaamaan sitä rautaisella koukulla. Marikalla oli kauniit, kiiltävät hiukset, joita hän letitti melkein jokaisella tunnilla. Marika istui edessäni ja näin miten hänen näppärät sormensa liikkuivat hiusten keskellä. Hän osasi letittää hollantilaisen letin ja kalanruotoletin tuosta vain. Hän oli todella hyvä koulussa ja tunsin oloni usein huonommaksi hänen seurassaan. Jo pienestä asti ymmärsin, että olin hyvin keskinkertainen ihminen eikä minun kannattanut odottaa elämältä kovin ihmeellisiä asioita. Minä ihailin Marikaa jo silloin, ja ihailin yhä.
Intercity 148 oli juuri lähdössä laiturilta kohti Helsinkiä. Päätin mennä junan ravintolavaunuun. Ravintolavaunu oli melkein täynnä, mutta ostin silti teen ja kolan. Istahdin ikkunan vieressä olevalle penkille. Minua vastapäätä istui pikkutyttö äitinsä kanssa. He keskustelivat Tubecon- messuista. En tiennyt niistä juuri mitään enkä oikein ymmärtänyt mikä niissä lapsia ja nuoria kiinnosti. Olin kai virallisesti vanha, hah. Viereisessä pöytäryhmässä istui miesporukka. He olivat ilmeisesti tulossa jostain festivaalitapahtumasta, sillä he puhuivat siitä kuinka eivät olleet ehtineet nähdä System of Downia ja kuinka heidän telttansa oli kastunut läpimäräksi heti ensimmäisenä päivänä. He puhuivat kovaan ääneen, mikä on tyypillistä vain jos veressä on lähes promille alkoholia tai jos sattuu olemaan suomenruotsalainen. Ajattelin, että he vain halusivat huomiota ja tulla nähdyiksi, niin kuin varmasti suurin osa meistä ihmisistä.
Join teen ja mietin olisiko pitänyt sittenkin syödä jotain. Kävin tilaamassa vielä lihapulla-annoksen ja pikkupullon valkoviiniä. Ajattelin, että ehkä sen turvin jaksaisin istua ravintolavaunussa Tikkurilaan asti. Vastapäätä istuneet äiti ja tytär poistuivat melko pian ravintolavaunusta. Eteeni istahti mies, jolla oli lempeät siniset silmät. Hän hymyili valloittavasti ja kysyi jo istuttuaan että onkohan tässä vapaata. Nyökkäsin ja sopersin, että on vapaata. Miehellä oli kädessään tuoppi olutta. Hän tarkkaili kun pilkoin lihapullista palasia ja söin niitä yksi kerrallaan. Oli hämmentävää syödä kun joku tuijotti herkeämättä. Mies sai pian myös oman ruoka-annoksensa eteensä. Hän oli tilannut lohikeittoa. Mietin, että olisiko minunkin pitänyt tilata lohikeittoa, sillä se olisi ollut varmasti terveellisempi vaihtoehto kuin natriumglutamaatilla kyllästetyt lihapullat. Ajattelin, että tässä minä nyt syön tuntemattoman komistuksen kanssa lounasta sanaakaan sanomatta. Tunsin kuinka hänen katseensa korjasi rapistunutta itsetuntoani hetki hetkeltä ja pitkästä aikaa minusta tuntui, että joku todellakin näki minut. En ollutkaan muuttunut näkymättömäksi! Tietenkin ymmärsin ettei tämä tuntematon ihminen voinut tuntea minua, mutta silti minusta tuntui kuin hän olisi nähnyt ulkokuoreni läpi. Olin lukenut, että ihmiset voivat kokea tällaisia yhteydentunteita ja osa niistä johtuu joidenkin selitysten mukaan feromoneista. En tiedä uskoinko koko feromoniasiaan, mutta sen kahden tuntemattoman ihmisen yhteyden pystyin kuitenkin vaistoamaan. Mietin oliko se seksuaalista vetovoimaa. Ehkä se oli sitäkin, mutta erityisen paljon siinä oli jotain selittämätöntä ja sanoinkuvaamatonta ”jotain”.
…
Katselin vaivihkaa hänen täyteläisiä huuliansa, pientä parransänkeä leuan kärjessä sekä vahvoja leukaperiä. Hän ei ollut sellainen mallimaisen komea, vaan hänessä oli jotain alkukantaista maskuliinisuutta. Hän rypisti servettinsä muovituopin pohjalle ja yhtäkkiä hän kysyi minulta mihin olin menossa. Hänen äänensä oli juuri sellainen kuin olin kuvitellutkin, tummansävyinen ja matala, mutta pehmeä. Ajattelin, että tuota ääntä voisin kuunnellaa koko loppuelämäni. Hän katsoi minuun hieman hämmentynyt ilme kasvoillaan ja toisti kysymyksensä. Vastasin, että olen matkalla kotiini Vantaalle. Hän hymyili ja näin ensimmäistä kertaa hänen täydellisen valkoisen hammasrivistönsä ja hurmaavat hymykuopat. Hän sanoi, että on asunut joskus muutaman vuoden ajan Vantaalla Martinlaaksossa, mutta että nyt hän asui Helsingin Ullanlinnassa. Hän kertoi, että oli eronnut reilu vuosi sitten ja ostanut eron jälkeen pienen kaksion itselleen Tehtaankadun varrelta. Hän kertoi, että asunnon hinta oli ollut alueen hintatasoon nähden huokea, sillä asunto sijaitsi sisäpihan ensimmäisessä kerroksessa ja se oli aikoinaan ollut vuonna 1924 rakennetun kivitalon talonmiehen asunto. Nyt se oli remontoitu kokonaan lattiasta kattoon, ja koska asunnossa riitti korkeutta, sinne oli rakennettu myös parvi, joten käytännössä 46 neliön kaksio oli kuin pieni kolmio. Hän kertoi hullusta naapuristaan, joka vei joka päivä roskia roskakatokseen yksi kerrallaan. Hänen huoneistostaan oli suora näköyhteys sisäpihan ulko-ovelle ja joka kerta kun naapuri avasi ulko-oven, hänen asuntoonsa kuului narinaa oven avautuessa. Nauroimme yhdessä ja minä huomasin, että tunsin oloni taivaalliseksi hänen seurassaan.
Keskustelimme pitkään ja yritin jatkaa kyselyä, sillä pelkäsin että hän kysyisi lisää minusta. En ollut valmistautunut kertomaan itsestäni mitään. En halunnut paljastaa, että olin naimisissa ja minulla oli kaksi kouluikäistä lasta. En toisaalta tiennyt miksi en olisi voinut asiaa hänelle sanoa, sillä olimmehan me vain kaksi tuntematonta, jotka sattuivat istumaan vastakkain junan ravintolavaunussa. Junan ravintolavaunu oli kuulemma paikka, jossa on lupa kertoa elämästään muille täysin nimettömänä eikä tarvitse miettiä, että välttämättä enää koskaan tapaisi uudelleen. Tai niin ainakin luulin. Jatkoimme hersyvää keskusteluamme siihen asti kunnes kuulin kuulutuksen: Seuraavana Tikkurila, nästan Tickursby. Puin farkkutakin päälleni, nostin repun selkääni, toivotin seuralaiselleni hyvää jatkoa ja hyppäsin ulos junasta. Vilkaisin vielä junan ikkunaa kohti, mutta mies oli ehtinyt jo lähteä.
…
Kotona oli ollut tavallisen tappavaa koko loppukesän. Loman päätyttyä kaikki palasivat takaisin arkeen ja se meni joka päivä lähes samalla kaavalla. Päiväni murmelina oli yksi suosikkielokuvista, sillä se oli tavallaan painajainen, jossa pääosan esittäjä herää joka aamu samaan päivään uudelleen ja osaa siksi ennustaa päivän tapahtumat. Olin lapsesta asti vihannut tylsyyttä, vaikka toisaalta juuri tylsyys sai minut luovaksi. Muistan miten lapsena kesät tuntuivat vuosilta ja aurinkoiset kesäpäivät loputtomilta. Muistan kun makoilin olohuoneen lattialla ja katselin mäntypaneloitua kattoa. Vieressä tuoksahti auringossa haalistunut vaaleanruskea vakosamettisohva, jonka päälle olimme isoveljeni kanssa oksentaneet vatsataudin kourissa monta kertaa. Muistan kuinka äiti jynssäsi suihkuhuoneen lattialla sohvatyynyjä puhtaaksi oksennuksesta ja seuraavana yönä äiti sairastui myös vatsatautiin. Vein äidille punaista Jaffaa ja särkylääkettä, mutta eivät ne pysyneet sisällä kuin muutaman minuutin. Päätin silti pyöräillä äidin Kaunotar-merkkisellä pyörällä Korson ostarille hakemaan lisää Jaffaa, sillä oma oloni jo huomattavasti parempi. Isä ei ollut taaskaan kotona, sillä hän oli työmatkalla. Isäni matkusti usein, koska hän työskenteli hissiyrityksen projektipäällikkönä. Isällä oli paljon stressiä, sillä asuntolainojen korot nousivat 90-luvun laman vuoksi niin paljon, että vanhemmillani ei ollut varaa maksella kuin pelkkiä lainan korkoja seuraavat 5 vuotta. Muistan, että meillä syötiin usein juuri 90-luvun alussa makaronivelliä. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä minä pidin makaronivellistä. Siitä tuli kotoinen ja turvallinen olo, mietin että se oli varmaankin sen ajan lohturuokaa. Kun isä oli kotona, hän istui nojatuolissaan ja joi olutta. Isä ei koskaan puhunut tunteistaan, ja ehkä juuri siksi isä vuosien päästä masentui ja alkoholisoitui. Äitini syytti itseään, mutta myös isää, mutta silti he olivat erottamattomat. He olivat olleet yhdessä jo 60-luvun lopulta saakka ja he olivat juuri sitä koulukuntaa, joka ei uskonut avioeroihin. Yhdessä pysyttiin, vaikka hammasta purren.
Oli mennyt jo useampi kuukausi enkä saanut mielestäni tuota junassa tapaamaani miestä. Välillä yritin olla ajattelematta häntä ja tuolloin hän tuli ja ilmestyi uniini. Tuntui siltä kuin mies jahtaisi minua jostain etäältä. Mietin ajatteliko hän minua yhtä usein kuin minä häntä. Aina kun ajattelin kohtaamistamme, tunsin perhosia vatsani pohjassa. En ollut tuntenut niitä enää vuosiin oman mieheni kanssa. Oma aviomieheni oli perusduunari, hän teki töitä elektroniikkatehtaalla ja lähti joka aamu töihin viimeistään kello seitsemän. Hän oli tunnollinen työntekijä ja hän sairasti harvoin. Hän piti huolta kahdesta, nyt jo teini-ikään ehtineestä lapsestamme. Sini oli täyttänyt juuri 14 vuotta, Jasper oli jo 17-vuotias. Oma fysioterapiatyöni oli vuorotyötä, joten tein myös usein töitä iltamyöhään. Siksi oli todella upeaa, että puolisoni pääsi töistä neljän maissa ja piti aina huolen siitä että lapsilla oli tarjolla illallista. Söimme hyvin harvoin eineksiä ja myös siitä olin todella onnellinen. Muuten en oikeastaan ollut kovin onnellinen, sillä elämä oli ollut hyvin vaiherikasta ja koulinut eri tavoin.
Tapasimme mieheni kanssa jo vuonna 2001, tarkalleen ottaen juuri syyskuun 11. päivänä eli samana päivänä kun World Trade Centeriin tehtiin terroristi-isku. Olimme siitä lähtien olleet erottamattomat, vaikka olinkin epäröinyt suhteemme nopeaa alkua. Meitä yhdisti samanlainen huumorintaju sekä syvä ystävyys. Pelkäsin kuitenkin koko ajan. Pelkäsin, että suhteessamme ei ollut tarpeeksi kipinää. Kaikki tuntui jotenkin luonnottomalta, mutta siinä vaiheessa oli jo myöhäistä kun tein positiivisen raskaustestin. Ymmärsimme, että meistä tulee nyt perhe ja päätimme antaa yhteiselolle mahdollisuuden. Ajattelin, että mitä jos mieheni pettäisi minua. Aiemmat suhteeni olivat päättyneet aina joko siihen, että tulin petetyksi tai että itse petin. Mieheni oli komea, karismaattinen ja huumorintajuinen. Hänellä oli paljon naisia ystävinä, joihin kuuluivat myös hänen entiset naisystävänsä. Hän oli jollain tapaa samanlainen kuin oma isäni, vaikkakin oma isäni ei ollutkaan samanlainen naistenmies. Mieheni ja isäni viihtyivät hyvin toistensa seurassa, he nauroivat vitseilleen ja katsoivat yhdessä Formuloita. Jostain syystä minulla oli jo heti suhteemme alussa olo, että mieheni ei ole luotettava. Olin kuullut muutamilta tutuiltamme, että häneen ei ole aikaisemmin voinut luottaa ja että hän on aina pettänyt kaikissa suhteissaan. Huomasin, että nousin varpailleni ja aloin tarkkailla hänen liikkeitään. Uskon, että hän huomasi sen ja alkoi hakea voimakkaasti omaa tilaa. Hän sai kutsuja yrityksensä juhliin, mutta hän sanoi ettei voinut ottaa minua mukaan, sillä ne eivät olleet avec-tilaisuuksia. Kerran kuulin mieheni työkaverin vaimolta, että hän oli ollut mukana miehensä yrityksen juhlissa. Minua ei siis huolittu mukaan juhliin, vaikka sinne olisi voinut tuoda puolison mukana. Siitä päivästä minä kai aloin murentua, pala palalta hiljalleen.
…
Seuraavana päivänä Marika soitti minulle ja kysyi miten kotimatka meni. Koska olin oppinut taitavaksi keskustelijaksi, käänsin keskustelun nopeasti Marikaan ettei minun olisi tarvinnut kertoa kohtaamisesta junassa. Marika kertoi, että heillä oli mennyt seuraavakin ilta lopulta samalla kaavalla, makkaraa paistaen ja lonkeroa kitaten. Nyt tuvassa kaikilla oli armoton krapula, jota osa jo loiventeli. Marika eli uutta ihanaa elämäänsä uuden rakkautensa kanssa, ja minä ajattelin että miksi en minäkin voisi. Halusin niin vielä kokea rakkauden huuman ja pohdin olisiko maailmassa enää uskollisia ja luotettavia miehiä jäljellä. Olin väsynyt elämään jatkuva epäilyksen viitta harteilla. Halusin olla haluttava juuri omana itsenäni, tällaisena nelikymppisenä naisena. En enää jaksanut olla vain perheenäiti ja muiden palvelija, halusin elämään enemmän sisältöä. Ajattelin, että olin tyypillinen keski-ikäinen, joka tahallaan kriisiyttää oman aivan hyvän parisuhteensa ja perheidyllinsä oman itsekkyytensä vuoksi. Tunsin siitä hetkittäin jopa armotonta syyllisyyttä ja ahdistusta, mutta ajatus omasta elämästä ja itsensä uudelleen löytämisestä tuntui silti voimakkaammalta vietiltä. Tuntui, etten voinut vastustaa kiusausta, joten niinpä ajattelin että en pyristelisi vastaan vaan antaisin elämän viedä.
Hain kasan pahvilaatikoita kartonkikeräyslaatikosta. Järjestelin niihin omia tavaroitani ja papereitani. Muutamaan suureen kestokassiin viikkasin vaatteita, joista osa lähtisi vaatekeräykseen ja osa jäisi kaappiin säilytykseen. Joka kerta kun avasin keittiön kaapit, mietin mitkä mukit haluaisin mukaani ja mitkä saisivat jäädä sitten kun päättäisin lähteä. Aina kun mieheni ei huomannut, selailin netin vuokra-asuntoilmoituksia ja sisustin asuntoja mielessäni oman näköisekseni. Mieheni varmasti huomasi, että en ollut oma itseni, mutta hänelle tyypilliseen tapaan hän ei ottanut asiaa koskaan puheeksi. Aloin jostain syystä muistella edellistä seksikertaamme ja huomasin, että siitä oli jo useampi viikko. Mieheni ei ollut kovin aloitteen tekemisessä, vaikka olimme usein asiasta keskustelleetkin. Hän ei ollut tyypillinen mies, joka ilmoitti seksihalustaan esittelemällä kovaa penistään. Hän oli vaatimaton, ja kun hänen teki mieli seksiä, minun tehtäväni oli saada penis kovettumaan. Joskus se onnistui, toisinaan taas ei. Minua ei varsinaisesti haitannut jos seksi ei onnistunut, sillä olin ajatellut, että en ole kovin seksuaalinen ihminen. Tapaaminen junassa kuitenkin sai minussa jotain heräämään, jotain mikä oli ollut unessa jo useamman vuoden ajan. Katsoin mieheni alastonta vartaloa kun hän tuli suihkusta. Hän oli 47-vuotiaaksi edelleen hyvässä kunnossa, sillä hän pelasi squashia kaksi kertaa viikossa ja sen lisäksi hän kävi salilla. Juoksuharrastuksen hän oli joutunut lopettamaan jokunen vuosi sitten polvivamman vuoksi, mutta monien vuosien juoksuharrastus oli muokannut hänen vartalostaan lihaksikkaan ja urheilullisen. Hän piti paljon omasta peilikuvastaan, mutta hän ei silti ollut narsisti. Hän oli pettänyt minua useasti ja jäänyt aina kiinni, sillä hän oli sillä tavalla huolimaton. Hänen selityksensä oli aina se, että tilaisuus teki varkaan. Olin joka kerta antanut hänelle anteeksi, sillä olihan meidän välillä syvää ystävyyttä ja rakkauttakin. Lisäksi meillä oli perhe, ja avioero olisi rikkonut suloisen perheemme. Päätin niellä suruni ja nuolla haavani, mutta huomasin että vaikka ajan saatossa tapahtuneilla asioilla ei enää kovinkaan usein vaivannut päätään, ne silti tunkivat aika ajoin mieleeni. En ollut enää se sama ihminen kuin joskus aikoinaan. Huomasin, että vaikka olin tavallaan antanut anteeksi, olin rikki. Olin kuin reunasta rispaantunut villasukka, ja kun tulin töistä, menin sohvanreunalle nököttämään. Söin mysliä ja jogurttia isosta kulhosta ja revin ukkovarpaan kynsinauhoja niin kauan että niistä tihkui verta. Kävin laskemassa keittiön hanasta lasillisen kylmää vettä, pesin hampaat ja menin sänkyyn. Yleensä pyörin tunnin ajan ennen kuin sain unta ja heräsin melkein joka yö neljältä aamulla. Pyörin jälleen tunnin tai kaksi, kunnes sain uudelleen unta. Näin paljon unia, joista suurin osa oli surullisia ja ahdistaviakin. Heräsin joka ahdistuneena. Tiesin sisimmässäni, että en voisi jatkaa näin enää pitkään.
…
Lääkäri huusi minua nimeltä ja astuin vastaanottohuoneeseen. Lääkäri esitteli itsensä ja kerroin, että nukkumisesta ei ole tullut mitään pitkiin aikoihin. Hän kyseli minulta muutamia tarkentavia kysymyksiä ja pian nenäni eteen oli tulostettuna masennuskyselykaavake. Tartuin kuulakärkikynään, jota koristeli yksityisen lääkäriaseman logo. Kynä ei aluksi toiminut, aivan kuin se olisi yrittänyt kertoa, että älä tee sitä. Luin kysymyksiä ja ruksin vastauksia parhaani mukaan. Lääkäri katsoi vastaukset läpi ja totesi, että minulla näyttäisi testin perusteella olevan keskivaikea masennus. Ajattelin, että en minä ole masentunut, olen vain etsimässä itseäni, mutta toisaalta testin tulos tuntui olevan kuin suoraan omasta elämästäni. Ajattelin, että ehkä olenkin masentunut. Lääkäri kirjoitti minulle e-reseptin SSRI-lääkitykseen, jota ei saanut kuulemma lopettaa omin päin. Kiitin ja poistuin lääkärin vastaanotolta. Istahdin lääkäriaseman aulan kahvioon ja otin croissantin ja pienen latten kauramaidolla. Yhtäkkiä tunsin kuinka joku koputti olkapäälleni. Käännyin ja näin hahmon kirkkaan ledivalaistuksen heijastamana. Selkäni takana seisoi junassa tapaamani mies. Hänen kasvoillaan oli leveä hymy ja hän kysyi voisiko liittyä hetkeksi seuraani.
Minä hymyilin hänelle takaisin.
Kirjoittaja: Sanna
elo 20, 2021
”Väkivalta on ongelma, ei ratkaisu.”
”Lähisuhdeväkivalta ei ole asianosaisten yksityisasia, siihen saa ja pitää puuttua.”
”Pahoinpitely yksityiselläkin paikalla on virallisen syytteen alainen rikos.”
Kirjareferaatti/kirja-arvostelu kirjasta Väkivallasta turvallisuuteen (Ahola & Ahola)
Tapani Aholan ja hänen tyttärensä Maiju Aholan kirjoittama kirja pistää hiljaiseksi, sillä se käsittelee arkaa ja usein niin vaiettua aihetta kuin lähisuhdeväkivalta. Kirja sisältää työkaluja lähisuhdeväkivallasta kärsivien kanssa työskentelyyn. Aholat painottavat kirjassaan, että lähisuhdeväkivaltakeskustelussa tulee aina olla kaksi päätavoitetta: tehdystä väkivallanteosta on aina kannettava vastuu ja on huolehdittava turvallisuuden palauttamisesta ja säilymisestä. Kirjassa esitellään myös Aholan ja Hirvihuhdan kehittelemät vastuun portaat, joita ovat myöntäminen, ymmärtäminen, anteeksipyyntö, sovittaminen, lupaaminen ja vastuuntunto. Nämä portaat ovat hyvä työkalu eritoten kun työskennellään tekijän kanssa.
Pelko ja häpeä
Väkivallan kohteen on usein pelon ja häpeän takia vaikea ottaa asia puheeksi. Siksi meidän kaikkien on tehtävä selväksi, että väkivallan käyttäminen on aina väärin. Turvapaikan löytyminen väkivaltaa pelkäävälle tai sen kohteeksi joutuneelle on ensisijaisen tärkeää, sillä jo pelkästään väkivallalla uhkailu on väkivaltaa. Kaikkein tärkeintä on siis saada väkivallan uhka tai jo alkanut väkivaltakierre katkaistua mahdollisimman pian, sillä väkivalta ei yleensä lopu itsestään vaan jopa pahenee ajan kanssa. Turvallisuuden palauttaminen on tässä avainasemassa ja kirjassa pohditaankin asioita, joita kohde (uhri) voi tehdä, joita tekijä voi tehdä ja mitä ympäristö eli lähiomaiset ja ystävät voivat tehdä. Aholat mainitsevat, että jokaisesta perheestä löytyy voimavaroja ja vahvuuksia, jotka ovat perheen turvallisuutta rakentavia tekijöitä.
Väkivallan kielteiset seuraukset
Miksi lähisuhdeväkivaltaa sitten on yhä niin paljon? Kirjassa mainitaan, että väkivaltaa lähisuhteessa on käyttävät ihmiset eivät usein itse ymmärrä, miten vakavasta asiasta on kyse eivätkä aina tiedä, että kyseessä on rikos. Moni ei myöskään tule ajatelleeksi, miten paljon kielteisiä seuraamuksia väkivallasta on. On myös tärkeää huomata, että väkivaltainen ihminen ei ole ehkä koskaan oppinut toimimaan ristiriitatilanteissa väkivallattomasti, joten siitä poisoppiminen vaatisi uusien taitojen omaksumista uuden asenteen ja arvojen lisäksi. Vanhemmat toimivat valitettavan usein esimerkkinä ja jos lapset näkevät, että ongelmia ratkotaan väkivallan avulla, lapsi saattaa oppia että väkivalta on keino selvittää ristiriitatilanteita. Jokainen on kuitenkin (onneksi) yksilö ja kirjassakin painotetaan, että on hyvä muistaa, että valtaosa väkivaltaisessa perheessä kasvaneistä, ei aikuisena ole väkivaltaisia.
Miten luottamus voisi palautua?
”Tärkeää on huomata, että kunnollisen sovituksen tulee vaatia tekijältä riittävästi vaivannäköä ja vääryyden kohteeksi joutunut henkilö pääsee määrittämään sitä, mikä on oikeudenmukainen ja riittävä sovitus ja hyvitys suhteessa koettuun vääryyteen.” (Ahola&Ahola, 2016). Haluan kuitenkin hieman kyseenalaistaa tätä kirjan kohtaa, sillä minun on vaikea nähdä miten jo tehdyt kauheudet voisi mitenkään hyvittää uhreille muuten kuin ajan kanssa? Jos toista ihmistä ”vaaditaan” hyvittämään tekonsa, onko se silloin aitoa ja vilpitöntä? Tuottaako se halutun lopputuloksen? Sama pätee mielestäni anteeksipyyntöön. Näkisin, että ainoastaan jos anteeksipyytäjä vilpittömästi haluaa yrittää hyvittää tekojaan, silloin voisi kysyä uhreilta sopisiko heille tällainen hyvittely. Myös sen lupaaminen, että ei koskaan tekisi samaa vääryyttä uudelleen, sitä ei mielestäni voi uskottavasti vannoa toisille. Sen päätöksen voi tehdä vain jokainen itsessään ja tulevaisuus sitten näyttää muille, onko tekijä lupauksensa arvoinen. Mitkään sanat, hyvittelyt, vakuuttelut ja sopimukset eivät auta jos näyttö on toista. Luottamus palautuu vain ajan kanssa, eikä sitä prosessia voi mielestäni nopeuttaa.
Turvallisuuden palauttaminen on prio 1
Uskaltaako väkivaltaiseen parisuhteeseen sitten jäädä? Uskaltaako edes siinä tapauksessa, että puoliso sitoutuu terapiaan, myöntää tekonsa ja pyrkii sovittelemaan? Mitä jos hän alkoholistin tapaan jossain vaiheessa ”retkahtaakin” takaisin väkivaltaisuuteen? Onko järkevää riskeerata omaa ja läheistensä turvallisuutta, vaikka väkivallan tekijä lupaisi ja yrittäisi hyvitellä miten tahansa? Summa summarum, valinnoissa on aina syytä punnita, mitkä toimenpiteet ovat turvallisia kaikkien osapuolien kannalta. Vastuun ottaminen väkivaltaisuudesta ja tehdystä väärin teosta on kuitenkin kanssa ihmisille merkki myönteisestä muutoksesta kohti turvallisuuden palauttamista.
Kirjassa painotetaan useasti sitä, että turvallisuus pitää asettaa tavoitteeksi. Riittävä turvallisuuden taso on kuitenkin subjektiivinen kokemus ja täysin riskitöntä ja turvallista elämää ei pysty kukaan saavuttamaan. Tärkeintä on kuitenkin saada riittävä turvallisuuden taso, valmiutta toimia uhkaavissa tilanteissa ja oppia hakemaan apua ajoissa.
Väkivalta jättää ihmiseen syvät arvet. Vaikka väkivalta olisi loppunut, sen vaikutukset jatkuvat usein pitkään ja uhri voi kärsiä pitkään peloista ja turvattomuudesta. Onneksi kaikesta huolimatta, elämässä on myös paljon hyvää. Ja toivoa, sitä on aina.
Mikäli huomaat, että joku läheisesi kokee tai saattaa kokea lähisuhdeväkivaltaa, jo yksikin kysymys voi pelastaa: ”Olen huolissani sinusta. Miten toivoisit minun auttavan sinua?”
Lisätietoja kirjasta täällä.
Lisätietoja terapiapalveluistani löydät täältä.
tammi 25, 2021
Kirjallisuusraportti kirjasta Avoimet suhteet (Mirja Hämäläinen)
”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäkööt ensimmäisen kiven.” – Jeesus
Monogamianormi elää yhteiskunnassamme vahvana. Siksi Mirja Hämäläisen kirja Avoimet suhteet onkin virkistävä tuulahdus, joka käsittelee erilaisia suhdemuotoja raikkaalla ja avoimen pohdiskelevalla tavalla. Voisi sanoa, että kirja on ihmissuhdeanargistinen teos, sillä se haastaa ajattelemaan laatikon ulkopuolelta, normeista vapaana. Hämäläinen ei tuputa mitään, mutta rohkaisee jokaista pohtimaan omia valintojaan ja toimintatapojaan. Jos omat ihmissuhdearvot ovat epäselvät tai ei ole ehkä koskaan miettinyt omia odotuksiaan tai rajojaan , tämä kirja auttaa varmasti niiden kartoittamisessa.
Hämäläinen puhuu kirjassaan yleisesti vallitsevasta monogamianormista. Kärjistäen sanottuna se tarkoittaa, että ihmisen ei tulisi onnellisessa suhteessa haluta ketään muuta ja pienetkin virheet voivat johtaa vakaviin kriiseihin. ”Pirulle ei pidä antaa pikkusormea”, kuten Hämäläinen asiaa kuvailee.
Monogamia on oletusarvo
Monogamianormi on tietyllä tapaa oletusarvo, joka kuitenkin saattaa olla aikansa elänyt. Moni pitkissä suhteissa elänyt tietää, että ihmiset voivat muuttua ja usein ajatellaan, että pitää erota, jotta voi elää omanlaistaan elämää. Hämäläinen puhuu heteroseksismistä ja siitä miten sitä on kaikkialla: meille määritellään ulkoapäin millainen rakkaus on todellista ja miten meidän pitäisi elää. Hämäläinen kirjoittaakin, että jos ei seuraa normeja, monet saattavat kyseenalaistaa valintasi ja ihmissuhteesi.
Mikä sitten estää elämästä omien normien mukaisesti? Usein pelko johdattaa ja määrittelee suhteet, mutta sen ei tarvitsisi olla niin. Hämäläinen kirjoittaa myös siitä miten muiden vaihtoehtojen näkymättömäksi tekeminen on vallankäytön muoto. Onko se oikein, että vain tietynlainen parisuhde esitetään oikeanlaiseksi ja muita vaihtoehtoja paremmaksi tavaksi elää?
Naiivi haavekuva
Hämäläinen mainitsee kirjassaan myös hyvin tunnistettavan tilanteen. Jos joku paljastaa olevansa avoimessa suhteessa, tätä ihmistä pidetään helposti epäkypsänä tai keskenkasvusena. Ajatellaan, että kyseessä on joku ohimenevä vaihe. Hämäläinen mainitsee kirjassa psykoterapeutti Esther Perelin, joka on puhunut siitä kuinka täysin monogaminen suhde on naiivi haavekuva, sillä monogamia ei takaa pysyvyyttä ja sitoutumista. Oikeastaan juuri monogamia synnyttää mustasukkaisuutta, vaikka ajatellaan että se suojaisi mustasukkaisuudelta.
Toisaalta yhtä lailla avoimissa suhteissa on mustasukkaisuutta. Mustasukkaisuudessa on kyse menettämisen pelosta, siitä että suhde päättyy. Mustasukkainen haluaa omistaa toisen ihmisen ja pitää hänet kontrollissa. Pelkoon perustuva parisuhde on kuitenkin hyvin raskas ja siinä on kyse enemmän omistushalusta kuin aidosta rakkaudesta. Toisen omistamisen harhalla yritetään hallita oma pelkoja. Mustasukkaisuus viestii aina jostain tarpeesta ja sisäisestä konfliktista, jonka ratkaisemiseen voi joskus tarvita terapiaa.
Hämäläinen nostaa kirjassaan esiin termin myötäilo. Se tarkoittaa iloa toisen ilosta ja sitä voi halutessaan oppia. Myötäilo ei poista mustasukkaisuutta kokonaan, mutta se voi auttaa mustasukkaisuuden hallinnassa.
Häpeä ja pelko rajoittavat
Avoimet suhteet on tietynlainen kattokäsite, jonka alla on monenlaisia erilaisia käsitteitä, joita en lähde tässä yhteydessä tarkemmin luettelemaan. Jos ihminen elää jossain avoimen suhteen muodossa monogamianormin ulkopuolella, hän elää niin sanotusti normien vastaista elämää. Normien vastainen elämä voi olla samaan aikaan hyvin vapauttavaa mutta myös raskasta. Vaikka elämme suhteellisen etuoikeutetussa ja arvoliberaalissa yhteiskunnassa, erilaisuus harvoin saa ulkoapäin riittävästi tukea. Lisäksi kulttuurissamme arvostetaan edelleen vahvasti pitkiä parisuhteita ja saattaa aiheuttaa häpeää ja pelkoa jos ei mahdu tähän tietynlaiseen muottiin. Hämäläinen kirjoittaakin tästä, että elämme moninaisuuden keskellä ja aikamme on vapaamielistä, mutta emme ole yhteiskunnallisesti lähelläkään sitä, että ihminen voisi valita oman suhdetyyppinsä vapaasti.
”Ei noin voi tehdä!”. Miksi ei? Kaikki ihmiset ovat erilaisia erilaisten taipumuksiemme ja tarpeidemme kanssa ja kaikissa suhteissa on ihmisiä, siksi ne eivät ole koskaan täydellisiä. Hyvä kysymys onkin, että millaisia sitoumuksia ja tunteita vaaditaan, jotta rakkaus olisi todellista?
Lisätietoa kirjasta täällä.
Tietoa terapiapalveluistani löydät täältä.
tammi 20, 2020
”Syyllisyyttä en suostu kantamaan, ajattelin että olen ansainnut tämän.”
”On kuin itkis ja nais ja näkis kuoleman unia.”
”Tilaisuus teki varkaan.”
”Annoin pirulle pikkusormen.”
”Vietiin kuin litran mittaa.”
”Vaimo on vaimo, omistan hänet, nämä muut naiset on vaan käyttötavaraa.”
”Silloin putosi koko elämältä pohja.”
”Tuntuu kuin olisi menty satasen vauhdilla päin betoniseinää.”
”Ei mun mies pettäis, se ei ole niin kuin muut miehet.”
”Sitten tapahtui jotakin, minkä jälkeen mikään ei enää palannut ennalleen. Kaikki muuttui. Aivan kaikki.”
Häpeä, inho, syyllisyys, pelko, pakokauhu, raivo, toivottomuus, avuttomuus.
Siinä muutama tunne mitä uskottomuus aiheuttaa. Uskottomuus tarkoittaa sopimusrikkomusta ja salaisuuden muodostumista. Uskottomuuden paljastuminen on traumaattinen kokemus, ja se horjuttaa elämän tasapainoa ja järjestystä. Tästä aiheesta kirjoittaa Annikki Kaikkonen kirjassaan Uskottomuus – syyt ja seuraukset. Kaikkosen kirja pohjautuu hänen väitöskirjaansa Tarinallisen tutkimuksen näkökulma suomalaiseen uskottomuuteen (v.2015), johon on haastateltu 40 henkilöä.
Länsimaisissa kulttuureissa jaetaan käsitys, että parisuhteeseen kuuluu luottamus ja yksiavioisuus. Kun uskottomuus paljastuu, se rikkoo tätä käsitystä ja siksi kokemus on yleensä hyvin traumatisoiva. Kaikkonen kirjoittaa, että uskottomuuskokemusten satuttamat parisuhteen osapuolet kamppailevat samanlaisten oireiden ja tuntemusten kanssa kuin posttraumaattisista stressireaktioista kärsivät. Tämä onkin erityisen tärkeää huomioida terapiatyössä, sillä oireita voi ilmaantua välittömästi uskottomuuden paljastuttua, mutta myös hyvinkin pitkien aikojen päästä.
Uskottomuuden stigma
Kaikkonen puhuu kirjassaan petetyksi tulleista ja pettäneeksi tulleista. Lähes kaikki petetyksi tulleet kokivat Kaikkosen keräämän aineiston perusteella uskottomuuskriisin traumaattisena kun taas pettäneeksi tulleista traumaattisen kriisin piirteitä nousi esille vain yhdessä tapauksessa. Kirjassa esitellään kolme eri tyyppitarinaa, joita ovat petetyiksi tulleet pienten lasten äidit, kroonisesti pettääneeksi tulleet ja traumatarinat.
Kaikkonen nostaa kirjassaan esille naisen uskottomuuden stigman. Naisen uskottomuus on edelleen yhteiskunnassamme paheksuttavampaa kuin miehen. Uskotonta miestä pidetään edelleen enemmän ”naistenmiehenä” kun taas uskoton nainen saa helposti huoran maineen. Miehet ovat myös tilastojen valossa uskottomampia kuin naiset, mutta silti naisten uskottomuus on huomattavasti yleisempi syy eroon kuin miehen uskottomuus. Kirjasta käy ilmi miten ristiriitaista uskottomuus on. Yleisesti uskottomuus on hyvin tuomittavaa länsimaissa, mutta silti se on tietyllä tapaa hyväksyttyä arkitodellisuutta. Kuten Kaikkonen asian ilmaisee: uskottomuus on toisaalta kepeää hedonismia, toisaalta äärimmäisen tuomittavaa. Ihmissuhteet pyörivät paljon seksin ympärillä. Ihmiset ovat pinnallisempia ja individualismi on lisääntynyt. Silti moraali ei ole tutkimusten mukaan kuitenkaan rapistunut ja perinteisistä perhearvoista pyritään pitämään kiinni.
Kirjaa lukiessani huomasin nyökytteleväni monessa kohdassa, sillä Kaikkonen kirjoittaa tekemistään havainnoista joita näkee lähes päivittäin arjessa ja lehtien palstoilla. Seksistä ilman rakkaussuhdetta on tullut entistä yleisempää ja sitä edesauttavat erilaiset deittisovellukset. Miesten rinnakkaissuhteiden motiivina on Kaikkosen tutkimuksen mukaan yleensä seksi kun taas naisten motiivit ovat selvästi emotionaalisempia. Naisten uskottomuuden motiivina onkin useammin joku romanttinen ideaali, pettymys avioliitossa tai kapina perinteistä naisen roolia kohtaan.
Kaikkonen kirjoittaa myös perinteisistä odotuksista, joita ihmisille syötetään jo pienestä asti. Ihmiset oppivat kiitollisuudenvelasta, työteliäisyydestä, työmoraalista, isänmaallisuudesta, seksuaalikielteisyydestä ja uskonnollisuudesta. Lapsille asetetaan erilaisia odotuksia. Synnin paikka on kuolema -ajattelu on yleistä ja siinä ihminen kokee, että omilla valinnoillaan ja käyttäytymisellään ikään kuin ”ansaitsee” rangaistuksia, sairauksia ja koettelemuksia. Jotta ihminen ei tulisi rangaistuksi, hän yrittää olla mahdollisimman esimerkkinen ja hyväksytty omassa yhteisössään. Ei siis ole ihme, että Kaikkosen kirjassa monissa tarinoissa toistuu voimakas häpeä ja syyllisyys.
Ihmisillä on kolme perusolettamusta, jotka ovat:
1) Kumppanini on hyvä.
2) Maailmani on mielekäs, looginen ja hyvä.
3) Olen arvokas ja hyvä ihminen.
Pienten lasten äidit ovat Kaikkosen mukaan yksi yleisin ryhmä, jotka tulevat petetyiksi.
Uskottomuus kuitenkin loukkaa syvältä ja Kaikkonen kirjoittaakin siitä, kuinka pahasti erityisesti pienten lasten äidit kokevat uskottomuuden, sillä se on samalla naiseuden ja äitiyden loukkaus. On äärimmäisen surullista, että puolison uskottomuus saa petetyksi tulleen epäilemään omaa arvoaan:
”Mun rinnat ei riitä, mun vagina ei riitä, mut on haavoitettu, vedetty puukolla auki. Se on tappamista, kuin olisi kuollut kivuliaasti. Jotain minussa varmaan kuolikin. Mun äänikin on ruman naisen ääni. Tulee riittämättömyys, petetyksi tullut on kuin raiskattu. Tulee raiskattu olo.”
Petetyksi tulleet naiset ajattelevat myös sitkeästi uskottomuuden johtuvan heistä itsestään, mikä on hyvin surullista, sillä he luulevat että uskottomuus johtuu heidän liian vähäisestä rakkaudestaan tai vääränlaisesta naiseudesta ja seksuaalisuudesta. Omasta mielestäni ihminen ei petä jos ihminen on tehnyt vakaan päätöksen olla pettämättä, uskottomuus ei tapahdu koskaan vahingossa.
Miksi sitten ihminen pettää? Kirjaa lukiessani ymmärsin, että uskottomuus ei ole aina ratkaisu seksin puutteeseen parisuhteessa vaan rinnakkaissuhteisiin ryhdytään siksi, että se koetaan jollain tapaan henkilökohtaiseksi oikeudeksi. Kaikkonen mainitsee ihmisten kokeman oikeuden kepeyteen ja erilaiseen iloon ja nautintoon ilman syyllisyyttä. Moni on hakenut sivusuhteesta täydennystä vakinaiseen suhteeseensa. Muita yleisiä pettämiseen johtaneita syitä ovat olosuhteet, työpaikan kulttuurin kuuluvat tavat, luonteen heikkous ja sattuma.
Kaikkonen kirjoittaa, että suurin osa petetyksi tulleista erosi uskottomuuden paljastuttua. En ihmettele, sillä uskottomuus vie suhteelta perustan, ja sen uudelleenrakentaminen on todella työlästä. Yksi nainen kertoo kirjassa koskettavasti omista tuntemuksistaan:
”Naisena hirveän mitätön olo, että en kelpaa mun miehelle, se ei halua mua enää. En kehdannut, siks en enää pystynyt harrastamaan seksiäkään. Tuntui, että toinen nainen on varmaan kaunis, upea, hieno, joku missityyppi. Siis niin mitätön olo. Itsetunto romahti täysin. En ole minkään arvoinen enää, en kelvannut. Se loukkasi mua ihan älyttömästi.”
Kirjassa käsitellään myös sitä miten petetyksi tulemista voi päästä yli, mutta silti ihminen voi ”pudota” äkisti keskelle alkuperäisen vuosien takaisen traumansa kokemusta, tuskaa ja kipua. Oman elämän eheytyminen ei ole helppoa, sillä turvalliset ja ennakoitavat mielikuvat eivät ole enää samalla tavoin läsnä. Jotta uskottomuudesta voisi päästä yli, Kaikkosen mukaan pariskunnan tulisikin löytää yhdessä vastaus kysymykseen miksi. Lisäksi kirjassa mainitaan siitä, että pitäisi tapahtua pysyvä muutos ajattelusssa, käyttäytymisessä ja suhteissa toisiin. Kaikkonen puhuu ilmestyksenomaisesta havahtumisesta, joka muuttaa käsityksen todellisuudesta ja ihmisen arvopohjan. Muiksi selviytymiskeinoiksi kirjassa mainitaan tiedon hankkiminen, omien kokemusten työstäminen, luova kirjoittaminen, työ, oivallukset ja kokemusten vertaaminen.
Entä sitten pettäneeksi tullut? Kaikkonen kirjoittaa jatkuvan ihastumisen tyhjiöstä, tietynlaisesta donjuanismista. Joillain ihmisillä on tarve jatkuvan ihailun saamiseen ja mielihyvän kokemiseen. Kirjassa yksi pettäneeksi tullut kertoo:
”Olen hyväksynyt, että olen tällainen määräaikainen ihminen. Tällä hetkellä mun nykytilanne on viisi naista, jonka kanssa mulla on jonkinlainen suhde.”
Kaikkonen nostaa kirjassaan esiin tärkeän asian, josta ei mielestäni puhuta uskottomuudesta keskustellessa tarpeeksi. Uskottomuus vaikuttaa, ei pelkästään parisuhteeseen, vaan koko perheeseen ja lähipiiriin. Parisuhteen ongelmat vaikuttavat myös lapsiin ja lapset saattavat helposti kantaa huolta vanhempiensa ongelmista. Kaikkonen kirjoittaakin kirjassaan, että lapsille tulisi aina korostaa, että vanhempien ongelmat ja riidat selvittävät vanhemmat itse.
Uskottomuuskriisistä toipumiseen vaikuttaa Kaikkosen mukaan eniten se minkä merkityksen ihminen antaa uhkaavalle kokemukselle. Lisäksi toipumiseen ja toimintakyvyn palautumiseen vaikuttaa jokaisen ihmisen resilienssi, joka on jokaisella omansa. Kaikkonen avaa hyvin resilienssiä terminä: se on sisua, sinnikkyyttä, joustavuutta, elpymistä, sopeutumista, muuntautumiskykyä ja palautumista. Ihminen on palautunut toimintakykyiseksi kun hänellä on taas kyky tuntea positiivisia tunteita ja kyky kokea ja luoda uutta, ja palautumiseen vaikuttavat ihmisen personallisuus, läheisten ihmisten suhtautuminen ja kuormitusta aiheuttaneen tilanteen laatu, vakavuus ja kesto.
Uskottomuuskriisin voi nähdä myös oppimiskokemuksena, jolloin Kaikkosen mukaan toipuminenkin voi olla helpompaa. Kaikkonen painottaa myös kriisin keskellä kiinnittämään huomiota kehollisuuteen – erityisesti huolenpitoon, hoivaan ja lepoon.
Kaikkonen kirjoittaa, että vaikeiden kriisien keskellä ihminen punnitsee uudelleen omia arvojaan ja uskomuksia, joiden varaan on elämänsä rakentanut. Uskottomuuskriisistä voi kuitenkin selviytyä, sillä aina on toivoa ja elämällä tarkoitus.
”Tarvitsemme jokaisen kokemuksemme kasvussamme täyteen mittaamme. Kaikken kipeimmät kokemukset kasvattavat eniten.” – Liisa Selänne
Lähde: Kaikkonen, Annikki: Uskottomuus – Syyt ja seuraukset (2016, Minerva)
joulu 20, 2019
”Ihmiset haluavat säteillä, he haluavat tuntea olevansa elossa.”
Luin Esther Perelin kirjan Mating in Captivity, ja se mullisti ajatusmaailmani. Estherin kirjasta huokuu vankka vuosien aikana muodostunut ammattitaito, mutta myös syvä ihmisyyden ymmärrys. Esther on selvästi kiinnostunut ihmisistä, ihmissuhteista, seksuaalisuudesta ja erityisesti erotiikasta. Kirjassa käsitellään hyvin monipuolisesti aihetta mistä liian usein vaietaan: miten pitää parisuhde mielenkiintoisena ja jännittävänä vuodesta toiseen?
Kuten Esther kirjassaan mainitsee, olemme käveleviä ristiriitaisuuksia, etsimme turvallisuutta ja ennustettavuutta, mutta toisaalta kukoistamme monimuotoisuudesta. Käymme suhteissamme jatkuvaa taistelua muutoksen ja vakauden välillä. Monesti uhraamme intohimon, jotta elämä olisi tasapainoista. Nautimme mukavuudesta, mutta kaipaamme spontaaniutta. Sitä on ikävystyminen avioliitossa. Yksi ainoa varma asia elämässä on muutos, joten jäin pohtimaan kirjaa lukiessani, että tarvitseeko ikävystymistä vastaan edes jatkuvasti taistella, sillä ehkä ikävystymisen ja tylsyyden tehtävä onkin toimia hälytyskellona? Esther kirjoittaakin siitä kuinka ahdistus on yleensä hyvä mittari. Kun ihminen ahdistuu syystä tai toisesta, se tarkoittaa, että jotain tarvitsisi tehdä. On aika ottaa riskejä, on aika muutokselle, sillä liian tylsä, tavallinen ja rutiineja täynnä oleva elämä turruttaa.
Esther kirjoittaa myös siitä, miten usein varsinkin pidemmissä parisuhteissa luullaan, että tiedetään toisesta aivan kaikki. Usein tiedostamattamme pienennämme kumppaniamme ja teemme samaa myös itsellemme. Esther kysyy yleensä asiakkailtaan mihin alunperin ihastuit puolisossasi. Tämä on mielestäni hyvin tärkeä kysymys, sillä juuri alut ovat täynnä mahdollisuuksia. Ihastuneena toinen näkee sinut niin kuin sinä et ole koskaan itseäsi nähnyt. Esther sanookin, että mikä olisi upeampaa kuin tulla valituksi sellaisen henkilön toimesta, jonka kanssa itsekin haluaa olla. Silloin tuntee itsensä tärkeäksi ja merkitykselliseksi, ja tuo toinen ihminen on vahvistamassa tätä merkitystä. Suhteen edetessä eteen tulee kuitenkin erilaisia elämänkriisejä, halusi tai ei, ja ne voivat olla muun muassa henkisiä, ammatillisia, fyysisiä tai taloudellisia kriisejä. Asiat voivat myös olla tavallaan ihan hyvin, mutta silti kriisi ravistelee.
Esther kertoo tästä esimerkin: ”Asiat menevät hyvin. Rakastan häntä. Meillä ei ole seksiä.” Hyvä intiimiys ei siis ole automaattisesti yhtä kuin hyvä seksi. Joskus voi olla tilanne, että mitä enemmän toisesta välittää, sitä vähemmän himoitsee toista, sillä jännite katoaa parin väliltä. Jotta ihminen voi virittäytyä seksiin, pää ei myöskään saa olla täynnä huolia. Lisäksi tarvitaan tietty määrä itsekkyyttä.
Elämämme ovat täynnä erilaista suorittamista, mutta intohimoa ei voi kuitenkaan suorittaa. Esther kirjoittaa siitä, miten intohimolla ei ole lakeja, sillä se on ennalta-arvaamatonta: mikä toimii maanantaina, ei välttämättä toimi torstaina. Kaikki työ parisuhteen eteen ei ole kuitenkaan turhaa, sillä kukaan ei voi täysin sanoa mitkä toimenpiteet toimivat kenellekin. Lopputulos on kuitenkin asia mitä emme voi etukäteen ennustaa emmekä kontrolloida, se on meille yllätys.
Esther kirjoittaa kirjassaan äärimmäisen hienosti seksuaalisesta turhautumisesta. Joillain ihmisillä seksuaalisen turhautumisen sietokyky on lähes olematon. Tällaiset ihmiset tyypillisesti hyppivät suhteesta toiseen. Moni ehkä luulee, että ei ole vain löytänyt ”sitä oikeaa” vielä. Esther kirjoittaa, että heidän fantasioissa on olemassa kaikkivoipainen ihminen, joka saa lopulta kaiken järjestymään lumoavilla voimillaan ja saa seksin säilymään elinvoimaisena vuodesta toiseen. Tämä ihminen on niin erityinen ja mahtava, että hänen täydellisyytensä vaatii sitoutumista ja on merkki kestävästä rakkaudesta. Tämä tarina ei kuitenkaan ole tosi, sillä jopa kaikkein ihanin ihminen on lopulta vain ihminen, ja siksi viallinen.
Monen suhteen suurin koetinkivi ei kuitenkaan ole suinkaan avioliitto vaan lapset. Lapset ovat siunaus, ilo ja ihmetys, mutta muuttavat suhteen dynamiikan. Estheriä lainatakseni, yhtäkkiä huomataankin, että ”pyöritetään päiväkotia” henkilön kanssa, jonka kanssa hetki sitten vasta tapailtiin. Kun lapsi ilmoittaa tulostaan, aloitamme organisoinnin, priorisoimme ja vakavoidumme. Ei olekaan enää hetken mielijohteesta-elämää. Esther muistuttaa myös eräästä tärkeästä asiasta: Muista, että puolisosi on lastesi vanhempi, ei sinun. Vaikka puolisostasi on nyt tullut myös äiti tai isä, hän ei kuitenkaan ole sitä sinulle.
Erotiikka sijaitsee juuri siellä missä on spontaaniutta ja riskejä. Toisto, tavat ja säännöt tappavat erotiikan. On olemassa niin paljon syitä miksi pariskunnat eivät harrasta seksiä, joten ne jotka eivät luovuta ovat sankareita. Rohkeat ja päättäväiset pariskunnat säilyttävät eroottisen yhteyden ja arvostavat sitä. Kun he huomaavat, että halu on kriisissä, he yrittävät elvyttää tilanteen. Ei ole lasten vika, että halu katoaa.
Esther kirjoittaa erinomaisesti myös fantasioista. Estherin mukaan fantasiat ilmaisevat totuuksia itsestämme ja tavallaan kertovat meille syvimmistä toiveistamme. Eräs Estherin asiakas kertoi omasta lapsuudestaan: ”Kasvoimme ympäristössä missä seksistä ei saanut pitää eikä puhua. Ihmiset, jotka harrastavat seksiä koska he pitävät siitä, ovat kaikki huoria tai pervoja. jotka sokeutuvat ja heidän kämmeniinsä kasvaa karvoja. Ei ihme, että pidin suuni kiinni.” Ei ihme, että ihmiset pelkäävät häpeää. Se mikä meitä usein eniten kiihottaa voi olla hyvinkin paljon ristiriidassa siihen miten näemme itsemme, moraalimme ja ideologiamme. Miltä esimerkiksi tuntuisi olla feministi, joka haluaa tulla alistetuksi? Voiko ”kunnon ihminen” fantasioida tällaisista?
Mikä sitten on pitkien suhteiden salaisuus? Alain de Botton on sanonut hauskasti: Uskottomuus. Ei varsinainen uskottomuus, vaan sen uhka. Aikoinaan monogamiset suhteet olivat sellaisia, missä oli yksi puoliso koko elämän ajan (kuten joutsenilla ja susilla). Nykyään monogamiset suhteet ovat sellaisia, missä ollaan yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Meidän länsimaisessa kulttuurissa on hyvin vähän ymmärrystä uskottomuudelle. Uskollisuutta pidetään yhteisenä rakkaudenosoituksena.
Nykyaikana avioliitolta vaaditaan paljon: olemme toistemme luottohenkilöitä, parhaita ystäviä ja intohimoisia rakastajia. Ajatellaan, että tällainen henkilö löytyy kaikille, meidän pitää vain löytää hänet.
Pettäminen on kuitenkin yleensä oire siitä, että suhteessa on jotain syvällisempiä ongelmia. Esther mainitsee useaan otteeseen kirjassaan ”kolmannen” läsnäolosta. Esther kertoo, että kaikki pariskunnat elävät kolmannen varjossa. Tämä kolmas on se epävarmuus mikä on suhteessa aina läsnä. Jotkut parit päättävät avata suhteensa tälle ”kolmannelle”, vaikka moni sanookin, että avoin suhde ei voi toimia. Mutta kuten Esther kirjoittaa, suljettu suhde ei poista katastrofin mahdollisuutta. Avoimessa suhteessa saatetaan leikkiä tulella, mutta se voi parhaimmillaan lisätä suhteen kipinää ja muistuttaa, että emme omista puolisoitamme. Summa summarum: mitä enemmän viemme toisen ihmisen vapautta, sitä vaikeampaa halun on hengittää, sillä juuri epävarmuudessa lepää halun siemen.
Luettuani Estherin kirjan, ymmärsin että tämä kaikki on suurta harhaa. Kukaan ei ole toiselle täydellinen eikä ”sitä oikeaa” ole oikeasti olemassa. Kaikki on tietyllä tapaa korvattavissa, mikään ei ole pysyvää, joten miksi edes yritämme epätoivoisesti saada pysyvyyttä aikaan? Mikään ei kestä ikuisesti, kaikki suhteet päättyvät aikanaan – joko eroon tai viimeistään kuolemaan. Mitä siis voisimme tehdä toisin? Ehkä kuitenkin jotain, mutta voisiko se kenties olla jotain hieman kreisiä ja ennalta-arvaamatonta? Otatko haasteen vastaan? 😉
Lähde: Esther Perel, Mating in Captivity: Unlocking Erotic Intelligence (2007, Harper Paperbacks)