Mistä toivoa elämään?

Mistä toivoa elämään?

Poimintoja ja pohdintoja kirjasta Voimana toivo (M. Kallio)

Sain vihdoin ja viimein luettua Maaret Kallion kirjan Voimana toivo. Minun on pitänyt lukea se jo pidemmän aikaa, mutta jostain syystä aina joku muu kirja on kiilannut eteen. Harmittaa, että en ole aiemmin lukenut kirjaa, sillä se on aivan fantastinen teos. Kirja julkaistiin maaliskuussa 2020. Ihan kuin se olisi ollut etiäinen siitä, että tarvitsemme pian toivoa enemmän kuin pitkiin aikoihin, juuri koronapandemian kynnyksellä.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti toivosta, mutta myös elämään kuuluvasta toivottomuudesta, vastoinkäymisistä ja surusta. Kallio kirjoittaa vaikeistakin teemoista lempeästi ja suurella viisaudella. Kirja on vahvasti elämänmakuinen ja siitä huokuu Kallion vankka ammattitaito, mutta myös hänen persoonansa ja tapansa ajatella elämästä. Kirja tuo toivoa lukijalleen ja auttaa ymmärtämään mistä elämässä ehkä oikeastaan onkin kysymys.

Kallio painottaa kirjassaan useaan otteeseen, että vaikka elämä voi näyttää musertavalta ja mahdottomalta, tunteet ovat aina ohimeneviä eikä saisi koskaan mennä siihen ansaan, että tunne olisi pysyvä ja kestäisi lopun elämää. Kallio muistuttaa, että kaikkia tunteita voi myös sallivasti kokea eikä niissä tarvitse aina toimia. Vastoinkäymiset kuuluvat elämään siinä missä hyvätkin asiat. Toivo on kuitenkin mahdollisuus tavoitella jotain hyvää.
Kirjassa mainitaan myös muutamaan kertaan ehkä yksi tärkeimmistä asioista: ihmistä ei ole luotu olemaan täysin yksin, sillä ihminen on laumaeläin.


Ihminen ei toivu yksin. Toistan, ihminen ei toivu yksin.

Kallio puhuu myös tärkeästä asiasta eli jaetusta toivottomuudesta ja siitä miten se luo toivoa, sekä miten toivoa ei saisi koskaan tuputtaa. Myös nykypäivänä vahvasti vallalla oleva ajatus jatkuvasta pärjäämisestä vääristää tilannetta. Kaikki ei ole aina vain itsestä kiinni ja koskaan ei voi tietää milloin on itsekin avun tarpeessa. Onneksi hyvää voi joka tilanteessa vahvistaa pienin, toistuvin teoin.

Toivo on aavistus hyvästä, ja tämä kirja totisesti luo toivoa.
Kiitos Maaret Kallio.

Terapiapalveluistani lisää täällä.

Mikään ei ole niin tärkeää kuin fanitus!

Mikään ei ole niin tärkeää kuin fanitus!

Luin jo jonkin aikaa sitten Maaret Kallion ja Osmo Kontulan kirjan Happy End. Maarit Kallio ja Osmo Kontula olivat haastatelleet kirjaa varten yli 200 suomalaista naista. Miehiä oli vastaajien joukossa niin vähän, että vain naisten tarinat pääsivät lopulta kirjaan, mikä on kieltämättä aika hassua. Lisäksi kirjan oli hyvin heteronormatiivinen, mutta se siitä.

Kirjassa kerrottiin erilaisia kertomuksia siitä, miten pariskunnat ovat onnistuneet pitämään suhteensa seksuaalisesti vireinä ja onnellisina. Kirjan perusteella voisi kai kiteyttää, että pitkän ja onnellisen suhteen saa aikaiseksi kun on empaattinen ja haluaa olla toista lähellä, koskettaa toista. Lisäksi positiivisuuden voimaan uskoi moni, sekä tietysti siihen, että parisuhteessa on hyvä olla seksuaalisesti utelias.

Mutta. Koska aina tulee se mutta. Minua mietitytti kirjan lukemisen jälkeen, että okei joo, kirjassa mainituilla keinoilla saa varmasti hyviä asioita aikaiseksi, mutta mikä oikeasti saa ihmisen haluamaan toista ja toisen kosketusta yhä uudelleen ja uudelleen, vielä vuosienkin jälkeen. Mikä se taika oikein on?

Katsoin Maria Veitola yökylässä- ohjelman jakson, missä Maria vieraili Tuukka ja Olga Temosen luona. Katsoessani heidän elämäänsä ja arkea, olin aistivinani sen miten suuresti Olga ja Tuukka tuntuivat fanittavan toisiaan. Jäinkin pohtimaan, että voisiko pitkän ja onnellisen parisuhteen salaisuus sittenkin olla toisen ihmisen fanitus, sillä silloin kun toista oikein kovasti fanittaa, silloin toisesta välittää juuri sellaisena kuin hän on, kaikista vioistaan huolimatta ja ehkä juuri niiden vuoksi.