maalis 13, 2021
Kirjallisuusraportti kirjasta Elämästä on kysymys – Itsemurhakriisin ratkaisukeskeinen hoito (Heather Fiske)
”Meillä on teelehdiltä opittavaa. Niiden todellinen arvo pääsee esiin vasta kun ne joutuvat kuumaan veteen.” – Tuntematon
”Kaikki on hyvin, riippumatta siitä miten kaikki on.” – Saku Tuominen
Toivo. Siitä on kysymys aivan kaikessa. Mitä tahansa elämässä tapahtuukin, katse pitäisi saada käännettyä aina toivoa kohti. Sillä toivoa on, ainakin toivon pilkahduksia, ja niihin pitää tarttua, erityisesti juuri niinä kaikkein synkimpinä hetkinä.
Heather Fisken kirjaa ei ollut helppo lukea. Itsetuhoisuus ja itsemurha eivät ole aiheina siitä helpoimmasta päästä. Tuntui, että kirjaa joutui lukemaan vain muutama sivu kerrallaan ja pitämään välissä taukoja. Kirja sisältää mielettömän määrän hyödyllistä informaatiota ja on erinomainen opas kaikille, jotka työskentelevät auttamistyössä.
Jos tapaa työssään itsetuhoisen asiakkaan, mikä tahansa keskustelu saattaa olla tilaisuutemme vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Itsetuhoinen ihminen kokee usein, ettei kuulu joukkoon ja että on vain taakkana muille. Fiske kirjoittaa, että itsemurhasta kysyminen ei tutkimusten mukaan lisää ihmisten itsemurhariskiä ja eikä avun piiriin ohjaamista kannata epäröidä.
Syyt elää
Fiske on kansainvälisesti arvostettu itsemurhien ehkäisemisen asiantuntija ja hän uskoo vahvasti itsemurhakriisin ratkaisukeskeiseen hoitoon. Ratkaisukeskeinen terapia auttaa pohtimaan paremman tulevaisuuden mahdollisuutta, aktivoi asiakkaan omia voimavaroja ja etsii sekä vahvistaa syitä elää. Pelkkä toivo kuitenkaan ei riitä, sillä ihmisen pitää myös tehdä itse jotakin. Fiske mainitseekin, että asiakkaalla on usein piilossa olevia voimavaroja ja ne löytyvät kun keskitytään siihen mikä asiakkaalle on tärkeää ja merkityksellistä. Merkityksen kokeminen ja tyytyväisyys elämään ehkäisevät tehokkaasti itsemurha-ajatuksia.
Fiske kirjoittaa myös yhdestä hyvin tärkeästä asiasta – tietoisesta läsnäolosta.
Terapeutilla tulisi aina olla ei-tietävä asennoituminen asiakkaaseen. Se on oikeastaan yksi ratkaisukeskeisen terapian tärkeimmistä asioista. On myös todella tärkeää kuulla asiakkaan tarina ja asiakkaalle on tultava tunne, että hän on tullut kuulluksi. Henkilö, joka kamppailee itsemurha-ajatusten kanssa, yrittää ratkaista ongelmaa. Tästä syystä onkin tärkeää, että terapeutti arvostaa hänen tilanteensa haastavuutta. Terapeutti on rinnalla kulkija, joka auttaa asiakasta löytämään vastaukset ja auttaa selvittämään kuinka tehdä elämästä elämisen arvoista ja löytää parempia selviytymiskeinoja kuin itsemurha. Myös narratiivia on mahdollista muuttaa. Huono tarina voidaan aina kirjoittaa uudelleen ja paremmaksi, näkökulmaa vaihtamalla. Fiske kirjoittaa, että tarinaa voi myös ajatella elokuvana, jolloin voidaan miettiä mitä tapahtuu kun ongelma on jäänyt taakse.
Hoitoon hakeutuminen merkki vahvuudesta
Paras itsetuhoiselta käyttäytymiseltä suojaava tekijä on joukkoon kuulumisen tunne. Fiske kirjoittaa myös siitä, että hoitoon sitoudutaan yleensä paremmin kun lähiverkosto saadaan mukaan. Tällöin terapeutti saa myös käyttöönsä enemmän tietoa ja paremman kokonaiskuvan. Lisäksi lähipiiri ymmärtää heti miten vakavasta asiasta on kyse ja että hoitoon hakeutuminen on aina merkki vahvuudesta, ei koskaan heikkoudesta.
On myös tutkittu, että yhteisön yhteenkuuluvuuden tunne suojaa sen jäseniä itsemurhalta.
Kun ihminen on kriisissä, emme voi ratkoa kriisiä hänen puolestaan, mutta voimme antaa hänelle aikaamme. Terapeutin oma toiveikkuus ja toivoa herättävä olemus ovat tärkeitä ominaisuuksia. Terapeutti ei voi pelastaa itsemurhaa hautovia ihmisiä, mutta terapeutti voi herättää toiveikkuutta, olla myötätuntoinen kanssa kulkija ja auttaa asiakasta kohti muutoksen tietä. Terapeutin ei pidä kuitenkaan kantaa vastuuta asiakkaan muuttumisesta vaan luoda uskoa, että jotain hyvää tulee vielä tapahtumaan.
Lisätietoa kirjasta täällä.
Lisätietoa terapiapalveluistani löydät täältä.
tammi 25, 2021
Kirjallisuusraportti kirjasta Avoimet suhteet (Mirja Hämäläinen)
”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäkööt ensimmäisen kiven.” – Jeesus
Monogamianormi elää yhteiskunnassamme vahvana. Siksi Mirja Hämäläisen kirja Avoimet suhteet onkin virkistävä tuulahdus, joka käsittelee erilaisia suhdemuotoja raikkaalla ja avoimen pohdiskelevalla tavalla. Voisi sanoa, että kirja on ihmissuhdeanargistinen teos, sillä se haastaa ajattelemaan laatikon ulkopuolelta, normeista vapaana. Hämäläinen ei tuputa mitään, mutta rohkaisee jokaista pohtimaan omia valintojaan ja toimintatapojaan. Jos omat ihmissuhdearvot ovat epäselvät tai ei ole ehkä koskaan miettinyt omia odotuksiaan tai rajojaan , tämä kirja auttaa varmasti niiden kartoittamisessa.
Hämäläinen puhuu kirjassaan yleisesti vallitsevasta monogamianormista. Kärjistäen sanottuna se tarkoittaa, että ihmisen ei tulisi onnellisessa suhteessa haluta ketään muuta ja pienetkin virheet voivat johtaa vakaviin kriiseihin. ”Pirulle ei pidä antaa pikkusormea”, kuten Hämäläinen asiaa kuvailee.
Monogamia on oletusarvo
Monogamianormi on tietyllä tapaa oletusarvo, joka kuitenkin saattaa olla aikansa elänyt. Moni pitkissä suhteissa elänyt tietää, että ihmiset voivat muuttua ja usein ajatellaan, että pitää erota, jotta voi elää omanlaistaan elämää. Hämäläinen puhuu heteroseksismistä ja siitä miten sitä on kaikkialla: meille määritellään ulkoapäin millainen rakkaus on todellista ja miten meidän pitäisi elää. Hämäläinen kirjoittaakin, että jos ei seuraa normeja, monet saattavat kyseenalaistaa valintasi ja ihmissuhteesi.
Mikä sitten estää elämästä omien normien mukaisesti? Usein pelko johdattaa ja määrittelee suhteet, mutta sen ei tarvitsisi olla niin. Hämäläinen kirjoittaa myös siitä miten muiden vaihtoehtojen näkymättömäksi tekeminen on vallankäytön muoto. Onko se oikein, että vain tietynlainen parisuhde esitetään oikeanlaiseksi ja muita vaihtoehtoja paremmaksi tavaksi elää?
Naiivi haavekuva
Hämäläinen mainitsee kirjassaan myös hyvin tunnistettavan tilanteen. Jos joku paljastaa olevansa avoimessa suhteessa, tätä ihmistä pidetään helposti epäkypsänä tai keskenkasvusena. Ajatellaan, että kyseessä on joku ohimenevä vaihe. Hämäläinen mainitsee kirjassa psykoterapeutti Esther Perelin, joka on puhunut siitä kuinka täysin monogaminen suhde on naiivi haavekuva, sillä monogamia ei takaa pysyvyyttä ja sitoutumista. Oikeastaan juuri monogamia synnyttää mustasukkaisuutta, vaikka ajatellaan että se suojaisi mustasukkaisuudelta.
Toisaalta yhtä lailla avoimissa suhteissa on mustasukkaisuutta. Mustasukkaisuudessa on kyse menettämisen pelosta, siitä että suhde päättyy. Mustasukkainen haluaa omistaa toisen ihmisen ja pitää hänet kontrollissa. Pelkoon perustuva parisuhde on kuitenkin hyvin raskas ja siinä on kyse enemmän omistushalusta kuin aidosta rakkaudesta. Toisen omistamisen harhalla yritetään hallita oma pelkoja. Mustasukkaisuus viestii aina jostain tarpeesta ja sisäisestä konfliktista, jonka ratkaisemiseen voi joskus tarvita terapiaa.
Hämäläinen nostaa kirjassaan esiin termin myötäilo. Se tarkoittaa iloa toisen ilosta ja sitä voi halutessaan oppia. Myötäilo ei poista mustasukkaisuutta kokonaan, mutta se voi auttaa mustasukkaisuuden hallinnassa.
Häpeä ja pelko rajoittavat
Avoimet suhteet on tietynlainen kattokäsite, jonka alla on monenlaisia erilaisia käsitteitä, joita en lähde tässä yhteydessä tarkemmin luettelemaan. Jos ihminen elää jossain avoimen suhteen muodossa monogamianormin ulkopuolella, hän elää niin sanotusti normien vastaista elämää. Normien vastainen elämä voi olla samaan aikaan hyvin vapauttavaa mutta myös raskasta. Vaikka elämme suhteellisen etuoikeutetussa ja arvoliberaalissa yhteiskunnassa, erilaisuus harvoin saa ulkoapäin riittävästi tukea. Lisäksi kulttuurissamme arvostetaan edelleen vahvasti pitkiä parisuhteita ja saattaa aiheuttaa häpeää ja pelkoa jos ei mahdu tähän tietynlaiseen muottiin. Hämäläinen kirjoittaakin tästä, että elämme moninaisuuden keskellä ja aikamme on vapaamielistä, mutta emme ole yhteiskunnallisesti lähelläkään sitä, että ihminen voisi valita oman suhdetyyppinsä vapaasti.
”Ei noin voi tehdä!”. Miksi ei? Kaikki ihmiset ovat erilaisia erilaisten taipumuksiemme ja tarpeidemme kanssa ja kaikissa suhteissa on ihmisiä, siksi ne eivät ole koskaan täydellisiä. Hyvä kysymys onkin, että millaisia sitoumuksia ja tunteita vaaditaan, jotta rakkaus olisi todellista?
Lisätietoa kirjasta täällä.
Tietoa terapiapalveluistani löydät täältä.
tammi 13, 2021
Kirjallisuusraportti kirjasta Perhosia vatsassa (Ben Furman)
”Joka neljäs ihminen kärsii jossain elämänsä vaiheessa ahdistushäiriöstä.”
Pelko. Mitä se tarkoittaa? Psykiatri ja psykoterapeutti Ben Furmanin mukaan pelot voidaan jakaa viiteen ryhmään; spesifeihin pelkoihin, sosiaalisten tilanteiden pelkoihin, paniikkikohtauksiin, pakko-oireisiin ja muihin ahdistushäiriöihin. Furmanin kirja Perhosia vatsassa ei ole pelkästään informatiivinen teos pelosta ja ahdistuksesta, vaan erinomainen opas erilaisten ahdistushäiriöiden eli pelkohäiriöiden hoitoon.
Maailma on pelottava ja vaarallinen paikka, mutta suurin osa meistä oppii elämään näiden pelkojen kanssa jo lapsena. Furman kirjoittaa, että pelko on aivoihin koodattu ominaisuus, joka suojelee ihmistä vaaroilta. Ahdistushäiriöisen ihmisen aivot ovat tavallista herkemmät pelolle ja varoittavat tilanteissa, joissa todellista vaaraa ei ole tai se on ylimitoitettu. Ahdistushäiriöitä hoidetaan usein lääkkeillä, mutta samalla ihmisiä tulisi opettaa hallitsemaan omaa ahdistustaan. Furman kuvaileekin lääkitystä kainalosauvoiksi, jotka eivät varsinaisesti paranna, mutta vähentävät ahdistusta sen verran, että ihminen pystyy työstämään omia pelkojaan paremmin.
Pelosta voi päästä eroon
Yleisesti ottaen ihmiset eivät ole kovinkaan motivoituneita pääsemään peloistaan ellei sille ole todella pakottavaa tarvetta. Peloista pääseminen vaatii harjoittelua, esimerkiksi mielikuvaharjoittelua, missä kauhukuvat korvataan hiljalleen neutraaleilla tai positiivisilla mielikuvilla. On hyvä tiedostaa, ettei pelko poistu pakottamalla vaan opettamalla. Pakottaminen voi jopa pahentaa pelkoa. Siksi esimerkiksi uimista pelkäävää ei kannata pakottaa heti ”syvään päähän” vaan altistetaan ja totutellaan veteen pikku hiljaa. Erilaiset kognitiiviset menetelmät toimivat erittäin hyvin pelon käsittelyssä.
Moni sosiaalisten tilanteiden peloista eli ”kahvikuppineuroosista” kärsivä pelkää ehkä eniten sitä, että muut ihmiset huomaavat pelon. Furman kuvaa sitä munaamisen peloksi. Monesti jo puhuminen ja huumori auttavat pelon käsittelyssä, mutta Furman kirjoittaa myös paradoksaalisesta intentiosta, missä pelko tuotetaan keinotekoisesti, jolloin pelko hiljalleen vähenee.
Valheellinen vaaran tunne
Paniikkihäiriö on perinnöllinen ominaisuus aivojen tavoissa reagoida vaaraan. Paniikkihäiriöstä kärsivän aivojen hälytysjärjestelmä ei toimi oikein ja aivot ilmoittavat vaarasta vaikka sitä ei todellisuudessa ole. Kuten muidenkin pelkojen osalta, myös paniikkihäiriöstä paraneminen vaatii pelon kohtaamista, ei pakenemista ja tietoinen harjoittelu on avainasemassa. Paniikkihäiriöisen on myös ymmärrettävä, että paniikkikohtauksen aiheuttamat tuntemukset ovat vaarattomia – ihminen ei siis ole sekoamassa tai kuolemassa paniikkikohtaukseen. Tyypillisiä oireita ovat mm. korkea syke, lisälyönnit, puutuminen, pyörtyminen ja niin edelleen.
Mikä sitten auttaisi paniikkihäiriöön? Tärkeintä on löytää itselleen sopivimmat keinot, mutta listaan tähän muutamia kirjasta poimimiani konsteja:
- Anna paniikkikohtaukselle joku nimi, ehkä jopa vähän humoristinen.
- Kirjaa kohtaukset paperille, esimerkiksi päiväkirjaan.
- Opettele tuottamaan paniikkikohtaus tahdonalaisesti.
- Tee mielikuvaharjoittelua. Muuta mielikuvia, muuta tarinaa. (Jos vaikeaa, aloita vaikka ajattelemalla ensin jotain mukavia asioita)
- Hengitä korostuneen rauhallisesti ja tunnustele maata jalkojesi alla.
- Opettele myös erilaisia pikarentoutumiskeinoja, esimerkiksi erilaisia hengitystekniikoita (hyviä lajeja ovat muun muassa jooga, meditaatio, Taiji ja NLP).
Pakkoajatukset ja pakko-oireet
Ihmisillä on myös usein erilaisia pakko-oireita, jotka ovat joko pakkoajatuksia (obsessiot) tai pakkotoimintoja (kompulsiot). Ne sisältävät huolia, tekoja ja rituaaleja, joilla pyritään pois ahdistuksesta. Tyypillisiä pakko-oireita ovat tarkistamispakko, pesemispakko, järjestelypakko, toistamispakko ja keräilemispakko. Näiden pakkotoimintojen takana ihminen todellisuudessa yrittää vapautua pelostaan suorittamalla jotain tiettyä toimintoa. Furman painottaa kirjassaan, että pakko-oireiselle ei kannata sanoa että huoli on turha, sillä se todennäköisesti vain vahvistaa pakko-oiretta. Kirjassa kuitenkin mainitaan erinomainen kognitiivinen hui-hai-harjoitus, jonka tehtävänä on opettaa pakko-oireinen huomaamaan absurdi tilanne. Esimerkiksi pakko-oireiselle voi sanoa, että ”jos et nyt koputa kolme kertaa pöytää, koirasi jää auton alle ja kuolee”. Tällöin pakko-oireinen saattaa sanoa: ”Eikä jää! Älä höpsi! Hui hai!”.
On olemassa myös muita ahdistushäiriöitä, joista Furman kertoo kirjan loppupuolella. Niitä ovat yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, traumaperäinen stressireaktio (PTSD), sairauden pelko (hypokondria), dysmorfofobia (jonkin ruumiinosan häpeäminen) ja aiheeton mustasukkaisuus. Lopuksi hän mainitsee myös kirjoittamisjumin eli niin sanotun ”writer’s blockin”. Kyky karistaa mielensisäiset huolet, olivatpa ne millaisia tahansa, on taito jonka voi oppia missä vaiheessa elämää tahansa. Koskaan ei ole liian myöhäistä vapautua pelon rajoittavista kahleista.
Ps. Mielenkiintoinen fakta on, että suurempi pelko voittaa aina pienemmän pelon.
Lisätietoja kirjasta täällä.
Lisätietoja terapiapalveluistani löydät täältä.
kesä 23, 2020
Poimintoja ja pohdintoja kirjasta Ihmisyyden rajalla (V.E. Frankl)
Inhimillisen kärsimyksen koko on hyvin suhteellinen. Keskitysleiriltäkin aikoinaan selviytynyt psykiatri Viktor E. Frankl kirjoittaa Ihmisyyden rajalla-kirjassaan siitä miten ihmisen kärsimys toimii kuin kaasu. Jos tyhjään kammioon pumpataan määrätty määrä kaasua, se täyttää kammion tasaisesti riippumatta siitä miten suuri kammio on. Samalla tavoin kärsimys täyttää ihmisen sielun ja tietoisen mielen, riippumatta kärsimyksen koosta.
Kärsimystä on eri syistä ja erilaiset olosuhteet tietenkin vaikuttavat ihmiseen, kuten esimerkiksi unenpuute, riittämätön ravinto ja henkiset paineet. Franklin mukaan ihminen pystyy kaikista olosuhteista huolimatta päättämään mikä hänestä tulee. Frankl kirjoittaa, että arvot eivät saa ihmistä liikkeelle, ne eivät työnnä ihmistä vaan ne vetävät häntä. Ihmisellä on kuitenkin aina vapaus valita tarjouksen hyväksymisen ja hylkäämisen välillä ja joka hetki ihmisen on päätettävä, meni sitten syteen tai saveen, mihin hän elämässään tähtää.
Sivutuotteena mielihyvä
Ihminen saattaa kuitenkin pelätä erilaisia tilanteita, mutta ironista on, että usein pelko saa toteutumaan juuri sen mitä pelkää ja taas vastaavasti innokas yrittäminen estää usein saavuttamasta sen mitä voimakkaasti haluaa. Frankl puhuu näistä edellä mainituista käsitteistä nimillä intentio ja hyperintentio, esimerkiksi tilanteissa missä mies yrittää innokkaasti todistaa omaavansa seksuaalista potenssia tai vastaavasti nainen kykyään kokea orgasmi, eli mitä voimakkaammin he sitä toivovat, sitä huonommin he siinä onnistuvat. Siksi Frankl mainitseekin, että mielihyvän tulisi olla sivutuote, sillä jos siitä tehdään itse päämäärä, se menee helposti pilalle.
Myös liiallinen huomion kiinnittäminen asiaan (hyperreflektio) saattaa olla haitallista.
Tästä päästäänkin kätevästi seuraavaan käsitteeseen eli paradoksaaliseen intentioon. Tämä nimihirviö tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmisen pitäisi kokeilla hetken aikaa juuri sitä mitä hän pelkää. Esimerkiksi unihäiriöiden hoidossa paradoksaalista intentiota voidaan käyttää niin, että innokkaan nukahtamisen yrittämisen sijasta estellään nukahtamista. Nukahtamista kohtaan syntynyt hyperintentio siis korvataan paradoksaalisella intentiolla olla nukahtamatta ja usein käykin niin, että asianomainen nukahtaa.
Pyri päämäärääsi
Frankl kirjoittaa kirjassaan myös eräästä todella tärkeästä aiheesta eli siitä miten vaarallista on ajatella, että ihminen tarvitsisi jatkuvasti ja ensisijaisesti vain tasapainoa. Henkinen terveys vaatii Franklin mukaan tietyn määrän jännitystä eli jännitystä sen välillä mitä on jo saavuttanut ja mitä tulisi saada aikaan. Ihminen ei tarvitse täysin jännityksetöntä tilaa, vaan pyrkimistä ja ponnistelua johonkin päämäärään, joka on hänen arvoisensa.
On myös hyvin tyypillistä, että ihminen haluaa tehdä joko sen mitä muut tekevät tai hän tekee mitä muut ihmiset toivovat hänen tekevän. Jos ihminen ei pyri omien arvojensa mukaiseen toimintaan, hän saattaa ajautua helposti tietynlaiseen tyhjiön tilaan, mitä Frankl kuvaa kirjassaan eksistentiaalisena tyhjiönä. Se tarkoittaa kansankielellä ikävystymistä. Frankl väittää, että ihminen horjuukin ikuisesti kahden äärimmäisyyden välillä – kärsimyksen ja ikävystymisen.
Nykyään painotetaan, että ihmisen pitäisi olla onnellinen ja itsensä onnettomaksi tunteminen olisi muka merkki sopeutumattomuudesta. Jokaisella ihmisellä on vapaus olla mitä tahansa tai olla olematta, kaikki on hänestä itsestään kiinni ja erityisesti siinä mitä valintoja ja päätöksiä hän tekee eri tilanteissa.
Lopuksi haluaisin nostaa kirjasta vielä yhden mielenkiintoisen poiminnan. Frankl kirjoittaa, että huumori on eräs sielun aseista taistelussa itsensä säilyttämiseksi. Hän mainitsee, että huumori paremmin kuin mikään muu ihmisessä voi suoda mahdollisuuden irrottautua ja kohota minkä tahansa tilanteen yläpuolelle, vaikkapa vain muutamaksi sekunniksi.
Voisiko tästä päätellä, että elämä ei ehkä olekaan jatkuvasti niin vakavaa ja vain yhtä kärsimystä?
Lähde: Ihmisyyden rajalla – Viktor E. Frankl, 2002
Lisätietoa terapiapalveluistani löydät täältä.
touko 6, 2020
Osallistuin tänään webinaariin, jonka aihe ei ollut siitä helpoimmasta päästä; lasten seksuaalisen hyväksikäytön estäminen covid-19 poikkeustilan aikana. Webinaarin piti aiheeseen perehtynyt Stop It Now Scotland- hankkeen sosiaalityöntekijä Stuart Allardyce. Hän kertoi lapsiin kohdistuvista uhista ja mitä ammattilaiset voivat tehdä suojellakseen lapsia ja nuoria, ja kuinka keskustella nuorten kanssa aiheesta.
Lapsiin kohdistuva seksuaalinen hyväksikäyttö on huolestuttavan yleistä. Tutkimusten mukaan joka viides tyttö ja ja joka kahdeskymmenes poika on kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä 18 ikävuoteen mennessä. Suurin osa hyväksikäyttäjistä on miehiä (arviolta n.90%) ja vain noin kahdeksasosa tapauksista tulee poliisin tai lastensuojelun tietoon. Hyväksikäyttäjät ovat usein lapsen tai nuoren lähipiiristä, mutta nettiaikana myös muut kontaktit ovat yleistyneet.
Hyväksikäytetty lapsi ei häpeän vuoksi useinkaan kerro hyväksikäytöstä. Usein myös joku lähipiiristä saattaa tietää, että hyväksikäyttöä tapahtuu, mutta ei uskalla ottaa mihinkään tahoon yhteyttä. Hyväksikäyttö johtaa 3-4 kertaa todennäköisemmin masennukseen, traumaperäiseen stressihäiriöön (PTSD) ja päihdeongelmiin.
Koska tämä on vaikea ja siksi kenties niin vaiettu asia, tästä on äärimmäisen tärkeää levittää sanaa. Jokainen estetty hyväksikäyttö voi pelastaa lapsen tai nuoren loppuelämän.
Miten sitten estää hyväksikäyttöä? Tässä muutamia vinkkejä:
1. Valistamalla lapsia ja nuoria missä yksityisyyden rajat menevät, mitä riskejä internetissä voi tulla eteen ja erityisesti siitä mikä on suostumuksen merkitys.
2. Tarjoamalla resursseja sekä vanhemmille että ammattilaisille, jotta pystyisimme ennaltaehkäisemään hyväksikäytöt mahdollisimman tehokkaasti.
3. Tarjoamalla maksutonta, matalan kynnyksen tukipalvelua henkilöille, joilla on huoli omista lapsiin kohdistuvista fantasioistaan ja mieltymyksistään tai muutoin kohonnut riski syyllistyä lapsiin tai nuoriin kohdistuvaan seksuaalirikokseen. (SeriE-hanke)
Muistathan myös, että kuka tahansa voi tehdä lastensuojeluilmoituksen. Vaitiolovelvollisuus ei myöskään estä tekemästä lastensuojeluilmoitusta.
Tässä vielä tärkeitä linkkejä:
Lastensuojelu
SeriE-hanke
Poliisi
Tätä sanomaa pitää ja saa jakaa! 🙏🏻
