+358 45 7872 8840 highhopeshelsinki@gmail.com

Pelko – aivoihin koodattu ominaisuus

tammi 13, 2021 | Lyhytterapia

Kirjallisuusraportti kirjasta Perhosia vatsassa (Ben Furman)

”Joka neljäs ihminen kärsii jossain elämänsä vaiheessa ahdistushäiriöstä.”

Mitä pelot oikein ovat? Psykiatri ja psykoterapeutti Ben Furmanin mukaan pelot voidaan jakaa viiteen ryhmään; spesifeihin pelkoihin, sosiaalisten tilanteiden pelkoihin, paniikkikohtauksiin, pakko-oireisiin ja muihin ahdistushäiriöihin. Furmanin kirja Perhosia vatsassa ei ole pelkästään informatiivinen teos pelosta ja ahdistuksesta, vaan erinomainen opas erilaisten ahdistushäiriöiden eli pelkohäiriöiden hoitoon.

Maailma on pelottava ja vaarallinen paikka, mutta suurin osa meistä oppii elämään näiden pelkojen kanssa jo lapsena. Furman kirjoittaa, että pelko on aivoihin koodattu ominaisuus, joka suojelee ihmistä vaaroilta. Ahdistushäiriöisen ihmisen aivot ovat tavallista herkemmät pelolle ja varoittavat tilanteissa, joissa todellista vaaraa ei ole tai se on ylimitoitettu. Ahdistushäiriöitä hoidetaan usein lääkkeillä, mutta samalla ihmisiä tulisi opettaa hallitsemaan omaa ahdistustaan. Furman kuvaileekin lääkitystä kainalosauvoiksi, jotka eivät varsinaisesti paranna, mutta vähentävät ahdistusta sen verran, että ihminen pystyy työstämään omia pelkojaan paremmin.

Yleisesti ottaen ihmiset eivät ole kovinkaan motivoituneita pääsemään peloistaan ellei sille ole todella pakottavaa tarvetta. Peloista pääseminen vaatii harjoittelua, esimerkiksi mielikuvaharjoittelua, missä kauhukuvat korvataan hiljalleen neutraaleilla tai positiivisilla mielikuvilla. On hyvä tiedostaa, ettei pelko poistu pakottamalla vaan opettamalla. Pakottaminen voi jopa pahentaa pelkoa. Siksi esimerkiksi uimista pelkäävää ei kannata pakottaa heti ”syvään päähän” vaan altistetaan ja totutellaan veteen pikku hiljaa. Erilaiset kognitiiviset menetelmät toimivat erittäin hyvin pelon käsittelyssä.

Moni sosiaalisten tilanteiden peloista eli ”kahvikuppineuroosista” kärsivä pelkää ehkä eniten sitä, että muut ihmiset huomaavat pelon. Furman kuvaa sitä munaamisen peloksi. Monesti jo puhuminen ja huumori auttavat pelon käsittelyssä, mutta Furman kirjoittaa myös paradoksaalisesta intentiosta, missä pelko tuotetaan keinotekoisesti, jolloin pelko hiljalleen vähenee.

Paniikkihäiriö on perinnöllinen ominaisuus aivojen tavoissa reagoida vaaraan. Paniikkihäiriöstä kärsivän aivojen hälytysjärjestelmä ei toimi oikein ja aivot ilmoittavat vaarasta vaikka sitä ei todellisuudessa ole. Kuten muidenkin pelkojen osalta, myös paniikkihäiriöstä paraneminen vaatii pelon kohtaamista, ei pakenemista ja tietoinen harjoittelu on avainasemassa. Paniikkihäiriöisen on myös ymmärrettävä, että paniikkikohtauksen aiheuttamat tuntemukset ovat vaarattomia – ihminen ei siis ole sekoamassa tai kuolemassa paniikkikohtaukseen. Tyypillisiä oireita ovat mm. korkea syke, lisälyönnit, puutuminen, pyörtyminen ja niin edelleen.

Mikä sitten auttaisi paniikkihäiriöön? Tärkeintä on löytää itselleen sopivimmat keinot, mutta listaan tähän muutamia kirjasta poimimiani konsteja:

Anna paniikkikohtaukselle joku nimi, ehkä jopa vähän humoristinen.
Kirjaa kohtaukset paperille, esimerkiksi päiväkirjaan.
Opettele tuottamaan paniikkikohtaus tahdonalaisesti.
Tee mielikuvaharjoittelua. Muuta mielikuvia, muuta tarinaa. (Jos vaikeaa, aloita vaikka ajattelemalla ensin jotain mukavia asioita)
Hengitä korostuneen rauhallisesti ja tunnustele maata jalkojesi alla.
Opettele myös erilaisia pikarentoutumiskeinoja, esimerkiksi erilaisia hengitystekniikoita (hyviä lajeja ovat muun muassa jooga, meditaatio, Taiji ja NLP).

Ihmisillä on myös usein erilaisia pakko-oireita, jotka ovat joko pakkoajatuksia (obsessiot) tai pakkotoimintoja (kompulsiot). Ne sisältävät huolia, tekoja ja rituaaleja, joilla pyritään pois ahdistuksesta. Tyypillisiä pakko-oireita ovat tarkistamispakko, pesemispakko, järjestelypakko, toistamispakko ja keräilemispakko. Näiden pakkotoimintojen takana ihminen todellisuudessa yrittää vapautua pelostaan suorittamalla jotain tiettyä toimintoa. Furman painottaa kirjassaan, että pakko-oireiselle ei kannata sanoa että huoli on turha, sillä se todennäköisesti vain vahvistaa pakko-oiretta. Kirjassa kuitenkin mainitaan erinomainen kognitiivinen hui-hai-harjoitus, jonka tehtävänä on opettaa pakko-oireinen huomaamaan absurdi tilanne. Esimerkiksi pakko-oireiselle voi sanoa, että ”jos et nyt koputa kolme kertaa pöytää, koirasi jää auton alle ja kuolee”. Tällöin pakko-oireinen saattaa sanoa: ”Eikä jää! Älä höpsi! Hui hai!”.

On olemassa myös muita ahdistushäiriöitä, joista Furman kertoo kirjan loppupuolella. Niitä ovat yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, traumaperäinen stressireaktio (PTSD), sairauden pelko (hypokondria), dysmorfofobia (jonkin ruumiinosan häpeäminen) ja aiheeton mustasukkaisuus. Lopuksi hän mainitsee myös kirjoittamisjumin eli niin sanotun ”writer’s blockin”. Kyky karistaa mielensisäiset huolet, olivatpa ne millaisia tahansa, on taito jonka voi oppia missä vaiheessa elämää tahansa. Koskaan ei ole liian myöhäistä vapautua pelon rajoittavista kahleista.

Ps. Mielenkiintoinen fakta on, että suurempi pelko voittaa aina pienemmän pelon.