+358 45 7872 8840 highhopeshelsinki@gmail.com

Onko elämä pelkkää kärsimystä?

kesä 23, 2020 | Seksuaalineuvonta, Seksuaaliterapia

Inhimillisen kärsimyksen koko on hyvin suhteellinen. Keskitysleiriltäkin aikoinaan selviytynyt psykiatri Viktor E. Frankl kirjoittaa Ihmisyyden rajalla-kirjassaan siitä miten ihmisen kärsimys toimii kuin kaasu. Jos tyhjään kammioon pumpataan määrätty määrä kaasua, se täyttää kammion tasaisesti riippumatta siitä miten suuri kammio on. Samalla tavoin kärsimys täyttää ihmisen sielun ja tietoisen mielen, riippumatta kärsimyksen koosta.

Kärsimystä on eri syistä ja erilaiset olosuhteet tietenkin vaikuttavat ihmiseen, kuten esimerkiksi unenpuute, riittämätön ravinto ja henkiset paineet. Franklin mukaan ihminen pystyy kaikista olosuhteista huolimatta päättämään mikä hänestä tulee. Frankl kirjoittaa, että arvot eivät saa ihmistä liikkeelle, ne eivät työnnä ihmistä vaan ne vetävät häntä. Ihmisellä on kuitenkin aina vapaus valita tarjouksen hyväksymisen ja hylkäämisen välillä ja joka hetki ihmisen on päätettävä, meni sitten syteen tai saveen, mihin hän elämässään tähtää.

Ihminen saattaa kuitenkin pelätä erilaisia tilanteita, mutta ironista on, että usein pelko saa toteutumaan juuri sen mitä pelkää ja taas vastaavasti innokas yrittäminen estää usein saavuttamasta sen mitä voimakkaasti haluaa. Frankl puhuu näistä edellä mainituista käsitteistä nimillä intentio ja hyperintentio, esimerkiksi tilanteissa missä mies yrittää innokkaasti todistaa omaavansa seksuaalista potenssia tai vastaavasti nainen kykyään kokea orgasmi, eli mitä voimakkaammin he sitä toivovat, sitä huonommin he siinä onnistuvat. Siksi Frankl mainitseekin, että mielihyvän tulisi olla sivutuote, sillä jos siitä tehdään itse päämäärä, se menee helposti pilalle.
Myös liiallinen huomion kiinnittäminen asiaan (hyperreflektio) saattaa olla haitallista.

Tästä päästäänkin kätevästi seuraavaan käsitteeseen eli paradoksaaliseen intentioon. Tämä nimihirviö tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmisen pitäisi kokeilla hetken aikaa juuri sitä mitä hän pelkää. Esimerkiksi unihäiriöiden hoidossa paradoksaalista intentiota voidaan käyttää niin, että innokkaan nukahtamisen yrittämisen sijasta estellään nukahtamista. Nukahtamista kohtaan syntynyt hyperintentio siis korvataan paradoksaalisella intentiolla olla nukahtamatta ja usein käykin niin, että asianomainen nukahtaa.

Frankl kirjoittaa kirjassaan myös eräästä todella tärkeästä aiheesta eli siitä miten vaarallista on ajatella, että ihminen tarvitsisi jatkuvasti ja ensisijaisesti vain tasapainoa. Henkinen terveys vaatii Franklin mukaan tietyn määrän jännitystä eli jännitystä sen välillä mitä on jo saavuttanut ja mitä tulisi saada aikaan. Ihminen ei tarvitse täysin jännityksetöntä tilaa, vaan pyrkimistä ja ponnistelua johonkin päämäärään, joka on hänen arvoisensa.

On myös hyvin tyypillistä, että ihminen haluaa tehdä joko sen mitä muut tekevät tai hän tekee mitä muut ihmiset toivovat hänen tekevän. Jos ihminen ei pyri omien arvojensa mukaiseen toimintaan, hän saattaa ajautua helposti tietynlaiseen tyhjiön tilaan mitä Frankl kuvaa kirjassaan eksistentiaalisena tyhjiönä. Se tarkoittaa kansankielellä ikävystymistä. Frankl väittää, että ihminen horjuukin ikuisesti kahden äärimmäisyyden välillä – kärsimyksen ja ikävystymisen.

Nykyään painotetaan, että ihmisen pitäisi olla onnellinen ja itsensä onnettomaksi tunteminen olisi muka merkki sopeutumattomuudesta. Jokaisella ihmisellä on vapaus olla mitä tahansa tai olla olematta, kaikki on hänestä itsestään kiinni ja erityisesti siinä mitä valintoja ja päätöksiä hän tekee eri tilanteissa.

Lopuksi haluaisin nostaa kirjasta vielä yhden mielenkiintoisen poiminnan. Frankl kirjoittaa, että huumori on eräs sielun aseista taistelussa itsensä säilyttämiseksi. Hän mainitsee, että huumori paremmin kuin mikään muu ihmisessä voi suoda mahdollisuuden irrottautua ja kohota minkä tahansa tilanteen yläpuolelle, vaikkapa vain muutamaksi sekunniksi.

Voisiko tästä päätellä, että elämä ei ehkä olekaan jatkuvasti niin vakavaa ja vain yhtä kärsimystä?

Lähde: Ihmisyyden rajalla – Viktor E. Frankl, 2002